— Ja lähettää miehen ja hevosen varta vasten hakemaan, Aapo jälleen säesti.
— No ei kai se Pekka hakematta olisi sinne tullut, kuului sängystä äkäinen naisääni.
— Hyvää iltaa, Karoliina, tervehti Aapo.
— Iltaa, iltaa, — kuului sängystä hiukan lauhemmin.
— Olisikohan tuonne tultava, — Hauskala kurotti saappaitaan uunin korvalta.
Vaimo nousi ylös, puki hameen päällensä, kismi itseänsä tovin ja haukotteli äänekkäästi. Sen tehtyään hän kimakalla äänellä alkoi sättiä:
— Tässä toissa kesänä, kun minä olin Mikkolassa rukiin leikkuussa, kehtasi isäntä ihan minun silmieni edessä ottaa ja sortteerata joka kuhilaan, jonka minä olin tehnyt. Tähän asti ei yksikään ole minulle tehnyt sellaista häpeää… en minä sinuna, Pekka, viitsisi lähteä, ja jos lähtisinkin, niin muistuttaisin minä sille ja kysyisin, että milloinka minun vaimoni on ketään pettänyt, tai vääryydellä toisen omaa ottanut. Te olette vääryydellä itsellenne anastanut Nyyperin Eliisapetin talon ja Hanhisen Kustaan myllyn ja joka käden käänteessä te vääryyttä teette. Te suutelette jokaista penniä, jonka saatte, ja itkette jokaista, jonka annatte, aivankuin esikoisenne uhraisitte, mutta meidän Karoliina…
— Ole nyt lörpöttämättä, keskeytti Pekka, — minäkö lähtisin akkojen asioita juoksemaan!
— Ha-ha-haa, nauroi Aapo halveksuen, ja kun Hauskala oli pukeutunut ja he lähtivät, ei Aapo pitänyt velvollisuutenaan sanoa hyvästiä vaimolle, sillä naisväki ei ole sen arvoista.
Matkalla Hauskala tiedusteli isännän taudin laatua ja Aapo selitti: