— Ei siinä, kuulema, mitään näkyväistä vammaa ole, sisäistä se potee.
— Tainnee olla kuoleman tauti?
— Siksi ne sitä arvelevat, vaimoväet. Ovat nähneet näkyjä — ja minäkin tänne tullessani näin.
Ja Aapo alkoi ladella näkemiään, kuulemiaan. Ne olivat mielikuvituksen luomia kaikki, mutta kun Aapo ei ollut koskaan ajatellut mielikuvituksen luonnetta, niin saivat kuvitelmat todellisuuden ja hän uskoi itse omia puheitaan. Hauskalakin uskoi, sillä eihän hänellä ollut mitään syytä epäillä. Lumi narisi reen jalaksen alla, metsässä esineet elivät kuutamossa ja tutut paikat näyttivät tuntemattomilta. Kukapa tässä valehtelemaan uskaltaisi. Kummitukset ovat arkaa väkeä, ei niiden kanssa ole hyvä leikkisille lähteä. Millä niitä vastaan kuolevainen verhoutuu, joille lukotut ovet, teljet ja salvat ovat kuin tyhjää ilmaa.
Apua odotellessaan isäntä tunsi itsensä terveemmäksi ja elämän into heräsi hänessä. Hän nautti hiukan ravintoa, jota emäntä hänelle tarjosi, istui sitte tyynyä vastaan nojaten ja alkoi laskea sormillaan. Hetken kuluttua hän vaimolleen ilmaisi laskelmiensa tulokset.
— Kymmenen vuoden kuluttua takamaan hongisto on vähintäinkin sadantuhannen arvoinen, mitä minä sitä vielä myymään kiirehdin. Takamaan laitumet ja pellot ovat hyvät, mutta ne ovat liian kaukana emätalosta ja minun käy vaikeaksi niitä viljellä. Vuosiakin jo alkaa harteilleni karttua, kymmenen vuoden päästä olen seitsemänkymmenen, en minä jaksa enää Takamaan hoitoa silmällä pitää, — varastelevat — pahukset!
Emäntä näki muutoksen sairaassa. Se on paranemaan päin, se jää elämään, se elää kymmenen vuotta. Äsken oli vaimo sitä rukoillut, kun isäntä avuttomana virui, — nyt hän ei jaksanut iloita toiveensa toteutumisesta. Säälintunne ja omantunnon tuska katosivat, ennen tuntematon viha ja katkeruus paranevaa puolisoa kohtaan valtasi hänet. Hänellä ei ollut voimaa eikä tahtoa karkottaa niitä pahoja henkiä, jotka sydämessä raivosivat.
Se jää elämään…
Hänen kohdalleen ei ole siis muuta sallittu kuin kärsimystä!
Vaimo antoi vihalleen täyden vallan ja se raivosi kuin irti päästetty häkkipeto. Se murhasi, repi ja raastoi. Kulon tavoin se kulki sydämessä, tuhosi tunteet, katkoi sydänjuuria. Jos hän olisi ollut harjaantunut pahoissa teoissa, olisi hän antanut paranevalle miehelleen kuoliniskun, — nyt puuttui häneltä vain kykyä siihen.