— Etelän Pietarin täytyy sen sijaan jättää torppansa minulle, jatkoi isäntä, — torppa on lähellä ja siinä on hyvät viljelykset. Pietari on käynyt liian rikkaaksi ja kopeaksi. Hoh-hoh, että minä sallisin sellaista herraa mannuillani! Pois se! Minun maastani imee itselleen varakkuutta, elättää viittä lehmää kuin mikäkin patruuna ja kouluttaa poikaansa herraksi. Minäkö sellaista sallisin! Saisin siitä Pietarin pojasta virkamiehen niskaani, jos laskisin asiat menemään niinkuin he tahtovat. Pois sen pitää Etelästä hyvällä tai pahalla… Jos alkaa oikeutta käydä kanssani, niin pitkältäköpä se jaksaa, ei se minua voita, sillä kyllä Mikkolan isäntä jaksaa mennä keisariin asti, mutta menköönpä Etelän Pietari.
Isännän puhe kuului kuin entisiltä ajoin tuttu sävel syvimmän pimeyden perukoilta. Aikojen kuluessa oli vaimon korva tottunut tuollaiseen, se ei ollut arka; mutta nyt, kun elämä jo oli lupaillut rauhaa ja kauneutta, sopua ihmisten kanssa ja vapautta, nyt olosuhteet heijastuivat hänen silmiinsä kaikessa rumuudessaan ja raakuudessaan.
Ja tätä jatkuu jatkumistaan. Mies paranee, päivä kuluu toisensa perään, vuodet vierivät, kunnes hän, vaimo, käy vanhaksi ja kuolee… Emäntä kuvitteli miten sitte on, kun hän kuolee. Hän sairastuu, kääntyy vuoteen omaksi, henki lähtee… Pitkää sairautta hänellä ei ole, sillä häneltä puuttuu kestävyyttä. Hän sairastuu ja kaikki on loppunut. Hänet kannetaan aittaan valkoisiin puettuna, väkeä kutsutaan koolle hautajaisia pitämään. Hän ei enää näe auringon valoa, tuuli ei enää puhalla hänelle, kaikki on pimeää…
* * * * *
Hauskala oli tullut.
Emäntä meni etehiseen häntä vastaan.
— Se paranee, se paranee, hän hätäillen virkkoi aivan kuin suurta vahinkoa ilmoittaen.
— Minua siis ei täällä tarvitakaan, Hauskala vastasi kääntyen väentupaa kohden.
— Tulkaa sentään katsomaan, mitä te sen voinnista arvelette.
Hauskala meni.