Hän tervehti isäntää.
— Täällä, kuulema, ollaan sairaana ja parantumassa.
— Niin ollaan, niin ollaan. Turhan takia minä teitä tänne vaivasin, vastasi isäntä. — Mutta kun kerran tulitte, niin en minä ole mies joka sanaansa syö, perunamaan saatte riihen takaa.
Pekka katsoi tarkasti isäntää silmiin, rykäisi pari kertaa ja sanoi:
— Tuota, ei tuo ole paranemista, isäntä, se on kuolemaa. Teillä on kasvoillanne kuoleman merkki.
Emäntä säpsähti, veri katosi hänen kasvoiltaan ja polvet horjuivat. Oven takaa kuului kimakoita pelästyksen huutoja. Naiset olivat sinne tulleet salaa kuuntelemaan.
— Mikä helvetin merkki minulla olisi, kysyi isäntä.
— Sellainen merkki, mikä on jokaisen kuolemaisillaan olevan kasvoilla, Pekka selitti. — Minä olen nähnyt kymmeniä kuolemia, enkä pety.
Emännän valtasi kauhu. Elämän kärsimykset unohtuivat, unohtui viha, — hän näki edessään sielun, joka seisoo ikuisuuksien ovella. Sääli täytti hänen mielensä, pelko, jota hän aina oli tuntenut miehensä läheisyydessä, poistui ja hän uskalsi puhutella sairasta omalla tavallaan.
— Etsi, rakas Johannes, Jumalaa, sinulla on vielä aikaa. Ryöväri ristin päällä sai armon ja levon sielullensa.