Isäntä tuijotti kattoon. Hänen muotonsa oli muuttunut kalman kalpeaksi, ohkoiset huulet olivat lujasti yhteen puristuneina, kädet hervottomina peitteen päällä. Hän nähtävästi ei kuullut mitä emäntä puhui.
Sitä hartaammin kuunteli Pekka, hän huokaili syvään ja nyökäytti päätään vahvistukseksi emännän sanoille. Naiset porstuassa kuuntelivat niinikään hartaasti, korvat oven rakoon painettuina.
— Rakas Johannes, rakas Johannes, hoki emäntä, käännä nyt tänä hetkenä sydämesi Jumalan puoleen, sillä hän on laupias ja hyvä. Ja anna myös anteeksi minulle kaikki, kaikki… Johannes, kuuletko sinä…? Herra Jumala, Hauskala, se kuolee… katsokaa miten se tuijottaa yhteen ja samaan paikkaan…! Aapo, Aapo! Käskekää pian Aapo hakemaan pappia, se kuolee ilman sakramenttia ja synnin päästöä!
— Aapo, Aapo, kuului porstuasta huutoja.
— Häh. — Se oli Aapon ääni.
— Mene hakemaan pappia, pian!
— Enkä mene, yksin pimeään yöhön!
— Katsos tuota jumalatonta, torui joku piioista, — kieltäytyy hakemasta pappia kuolevalle! Johan se on samaa kuin että lasket isännän helvettiin… Milläs luulet vastaavasi sen sielusta?
Aapo meni kamariin.
— Onko minun lähdettävä, hän kysyi.