Isännän kamarissa niinikään valvottiin. Läpi yön oli sairas samallainen, ei liikuttanut itseään, ei puhunut, katsoa tuijotti vain yhteen ja samaan kohtaan. Hauskala istui entisessä paikassaan kakluunin luona, piti käsiään ristissä ja oli hartaan ja jumalisen näköinen. Emäntä rukoili.
Hän paljasti omansa ja miehensä elämän Jumalalle, rukoili armoa heille kumpaisellekin, ja varsinkin miehelle, joka kohta menisi sinne, missä Jumala ei enää ole sama armo ja laupeus, kuin täällä, vaan kiivas kostaja ja hirmuinen kiduttaja. Nyt vielä uskalsi hän sitä rukoilla, nyt Jumalan korva vielä kuulee, nyt vielä sen sydän on hellä ja nyt se vielä voi antaa anteeksi ja unohtaa, mutta minä tuokiona hyvänsä voi sairas jättää maallisen majansa ja samassa hetkessä on Jumala kostaja, armahtamatonta liekkiä ja vihan tulta.
— Jumala, Jumala, katso laupeuden silmillä mieheni puoleen, onhan sinulla valta ja voima. Anna Poikasi kuoleman takia hänelle anteeksi, älä muista niitä vuosia, joita hän on synnissä elänyt, vaan muistele, että hänen rinnassaan sykkii sinun puhaltamasi henki. Älä kadota sielua, jonka itse olet luonut, ota vastaan pyyntöni, älä sulje sydäntäsi valituksilleni. Isä, isä, minä olen tässä sinun edessäsi ja rukoilen: älä salli helvetin riemuita sinun töittesi ylitse.
Aamulla Hauskala puhui väelle, että sellaista rukousta hän ei ennen koskaan ollut kuullut. — Ja jos Jumalalla on korvat ja sydän, niin turhaan ei emännän rukous ole mennyt.
— Että se viitsii sen takia niin paljon tehdä, virkkoi Kesti-Maija, jota isäntä kerran oli lyönyt.
— Vaikka on saanut sen käsissä ikänsä kärsiä, säesti joku renki.
— Emäntä kokoaa sen pään päälle tulisia hiiliä, viisaili kesti-ukko.
— Eikä sitä enää mikään auta, vahvisti Aapo.
Päivän kuluessa haettiin pappi. Se meni isännän luokse ja kysyi, tahtoiko sairas puhua hänen kanssaan kahden kesken.
— Ei se enää osaa puhua, selitti emäntä, — eikä se itse teitä haettanutkaan, minä vain. Mutta jos se sopii, niin minä tunnustan sen edestä…