Hän on köyhä, kerjäläinen, hän kulkee autiota seutua ja hänen selässään on pussi. Pussi alkaa painaa. Hän laskee sen maantielle. Kun hän katsoo, se onkin täynnä kultaa, kukkuroillaan kiiltäviä kultamarkkoja!
Jälleen nauraa sairas.
Hän nostaa pussin selkäänsä, se on painava, vaan hän on väkevä, hän jaksaisi kantaa vaikka kultavuoria… Kultaa alkaa sataa, hän kokoo sitä kasoihin, hätäilee ja pelkää ett'ei muita ennättäisi sitä kokoamaan. Kullasta syntyy vuoria, hänen edessään on lakeutta ja kulta kiiltää…
Mutta samassa kultavuoret alkavat kutistua, pian ne sulavat, niitä ei näy missään. Isäntä muistaa pussin. Se on yhä kultaa täynnä hänen selässään. Omituinen tunne kuitenkin painostaa hänen mieltänsä. Hän aavistaa, että kulta jollakin tavoin katoaa pussista. Hän katsoo, — siellä ei ole mitään…
Hän on talossaan. Talo on suuri ja rikas. Uunit, akkunanpielet ja ovet ovat silkkaa kultaa. Emäntä varastelee, Anna varastelee, piiat, rengit, kaikki varastelevat. Isäntä kovenee. Hänen äänensä jyrähtelee, koko talo tärisee sen voimasta. Omaa ääntään säikähtäen hän koettaa hillitä sitä, mutta ponnistuksista huolimatta se jyrisee kuin ukkonen. Hän kuuntelee, akkunat, ovenpielet huojuvat, uuni romahtaa alas, katto lentää ilmaan. Kylmä tuuli puhaltaa ja isäntä etsii suojaa… Huone on käynyt laajaksi, seinät yhä etenevät. Isäntä huutaa vaimoaan, mutta ääni onkin muuttunut heikoksi kuin hiiren vikinä. Hän pelkää, ett'ei emäntä näe häntä…
Siten vaihtelevat kuvat. Hän on vihdoin joutunut äärettömään avaruuteen, jossa ei saa selkoa mikä on ylös- ja mikä alaspäin. Hän liitelee ylös, mutta tunteekin olevansa menossa alas. Hän on yksin ja kuitenkin pitäisi hänellä olla paljon seuraa.
Jotakin hänellä on paljon, paljon, mutta ei tule mieleen mitä se on, ja epävarmuus tekee mielen rauhattomaksi… Jos hän tietäisi mitä hänellä on niin paljon, jospa hän tietäisi mitä se on ja missä se on. Hän muistelee. Ei selvene. Yhä hän liitelee ja etsii, yhä hakee ja muistelee tietämättä mitä. Hän huutaa, kuulee oman äänensä, mutta tietää samalla, ett'ei kukaan muu sitä kuule, tietää, ett'ei missään ole mitään. Hän on yksin ja hänen ympärillään on loppumaton pimeys.
ISÄNTÄ
Ihmeteltiin miten se Esa pysyi niin rehtinä miehenä keskellä kyläkuntaa, jossa turmelus jo teki tuhoa. Hän oli rikas, mutta eipä vaan muuttunut uusmuotiseksi, eikä hylännyt vanhoja perinnäistapoja. Niin oli vaan nuori mies kuin vanha ihminen mieleltään, maailmaa, sen turhia iloja ja kaunisteluita karttava.
Häntä vertailtiin iso-isäänsä, joka aikoinaan oli ollut miesten mies.