Ainoana perillisenä oli Esa saanut haltuunsa Anttilan talon hallituksen. Yhtä vakaa kuin hän oli ollut poikasena, yhtä vakaana hän nyt omana isäntänään asteli kotitalonsa sarkoja. Tukka oli takaa tasaiseksi leikattu, vaatteet olivat vanhaa mallia ja taloutta hoiti äiti samaan tapaan kuin sitä oli hoidettu ikimuistoisista ajoista asti.
Ehkä pysyikin Esa menneissä, hyvissä tavoissa siksi, että hänellä oli niin peräti viisas ja puoliaan pitävä äiti. Se kun osasi antaa lapselleen sellaisia ohjeita ja neuvoja elämän varalle, että niiden kanssa oli miltei mahdoton kompastua.
— Niinkuin näet, eivät nykyajan ihmiset kelpaa muuhun kuin komeljantin temppuihin, neuvoi äiti. — Oikeata miehen kättä eivät nyky-ajan miehet kykene lyömään, sillä tervehtiessäänkin ne itseään koukistelevat ja jaloillaan rapsuttelevat ja tekevät senkin seitsemiä temppuja. Sinä, poikani, pysy sinä miehenä, äläkä alistu rapsuttelemaan! Ja hetaleisia ovat nyky-ajan naisetkin, riekalekoreita ja laiskan ketteriä. Suu niillä on yhtenään kuin vehnäkakku, vaikka huulien takana ei muuta ole, kuin hampaan puolikkaita.
Esakin oli huomaavinaan, että naisten huulilla oli joutava hymy ja sitä hän ei voinut sietää. Itsellään oli hänellä katse totinen ja vakava, ja jos hän joskus nauroi, niin nauroi hän kuin mies, että hartiat tutisivat.
Joskus oli Esa ajatellut elämän toveria itselleen, emäntää talolleen. Äiti alkoi harmaantua ja liikkuminen kävi sille jo vaivalloiseksi ja raskaaksi. Liki neljäkymmentä vuotta oli eukko pyörähdellyt Anttilan tanhuilla, niin että lepoa se jo tarvitsi ja sitä se jo sanoi kaipaavansakin. Hän oli tehnyt pitkän päivätyön ja nyt hän unelmoi rauhaisaa lepoa sivurakennuksen pohjatuvassa Jumalan sanan ääressä. Vielä hän jotakuinkin jaksoi hoitaa talon tehtävät, mutta lovia alkoi jo ilmetä askareihin. Viiliastiain uurteet eivät enää olleet yhtä valkoiset kuin ennen ja piimässä oli tuon tuostakin puun maku. Esan mielestä ne kyllä olivat pieniä virheitä hyvän emännän taloudessa, eikä hän niihin sen suurempaa huomiota kiinnittänyt, mutta äitiä itseään ne kovasti vaivasivat ja tuon tuostakin hän pojalleen sanoi:
— Pitäisi sinun, hyvä lapsi, tuoda nuorempi naisihminen taloosi.
Niin, pitäisi, pitäisi, ajatteli Esa. Ääneensä hän virkkoi:
— Mistäpä sen emännän ottaa… eihän niitä nykyään mistään…
— Ei saakaan, ei, myönsi äiti.
Mutta yhden hän sentään tiesi. Oli jo kauan tietänyt ja kuulustellutkin sieltä päin… ja tiesi senkin, että jos vaan Esa, niin kyllä Mari…