Vaikeata oli kuitenkin ehdottaa, jos miten sattuisi Esan luonto vastaan panemaan.
— Eihän ne nykyajan naiset kykene tällaista taloa pystyssä pitämään. Eihän ne… Vaikka on niitä vielä muutamia jälellä, on jo… Ei tässä, mutta tuolla naapuripitäjässä. Mainitsevat ihmiset Leuston Maria peräti kunnon ihmiseksi. Se on vanhan ajan nainen — ja rikas.
— Hm, hymähti Esa, tuota, eikö se Leuston Mari ole kierosilmäinen ja muutenkin oudon näköinen?
— Voi veikkoset, mitä sinä puhut! Leuston Marihan on punainen kuin ruusun nuppu, ja pyylevä… ja kun se on niin peräti kunnollinen ja aikaansaapa ihminen… eikä sen silmissäkään muuta vikaa ole, kuin että hän hiukan katsoo kieroon. Sanovat, ettei se käytä kahviakaan edes.
— Hm, vanhakin tuo jo on.
— Vai vanha, ihmetteli äiti, — ei montakaan vuotta päälle neljänkymmenen. Muuten sellainen, että sen käsissä pellava heilahtaa. Minä olen jo vanha, ohhoo, vanha olen ja tarvitsisin apua, ja lepoakin jo kaipaan ja rauhaa, ja sitä minä kyllä saisin, jos Leuston Mari näillä tanhuilla heiskahtelisi.
Esan mieli tuli hilpeäksi, kun hän ajatteli itselleen omaa, nuorta emäntää, joka tanhuilla heiskahtelee. Hänen kuvituksiinsa kulki solakka neitonen ja sydämen alta alkoi ottaa niin oudosti.
— Kunpa sen sattuisi saamaan kunnon emännän, niin joutaisipa jo äiti päästä levolle, hän virkkoi ja silmissä säteili mielihyvä, jonka äiti tulkitsi Leuston Marille eduksi.
Kynää eikä paperia ei Anttilan emäntä ollut koskaan käyttänyt asioihinsa. Nekin kuuluivat niihin nykyajan vehkeisiin. Suusanalla oli hän tullut toimeen ja siihen hän nytkin luotti. Hän kutsutti luoksensa Helkkälän Leenan, vilkasluontoisen, ketteräkielisen akan, joka oli hänen vanha uskottunsa.
Ensin emäntä varmuuden vuoksi ja puheen johdatukseksi Leenalta tiedusteli Marin luonteen laatua ja rikkaussuhteita.