— Se on kerrassaan kunnon ihminen, — vastasi Leena, — ei sen laatuista ole seitsemässä pitäjässä. Milloin se ei tee talous-askareita, silloin sen sormet neulaa tai vartaita heiluttavat. Aamusin ennen kukon laulua se on liikkeellä ja illalla viimeisenä valveillaan. — Ja rikas! Ei sitä uskoisi, joka ei nähnyt ole, sitä tavaran paljoutta! Hameita villaisista liinaisiin, paitoja liinaisista pyllisiin. Jo toki onkin sillä tavaraa!
— Vai niin, vai niin, katsoppas tuota! Ettäkö! huudahteli emäntä mielissään ja alkoi sitten kautta rantain kulkea pää-asiaan, jonka Leena jo tiesi.
— Alan tässä käydä vanhaksi ja tarvitsisi nuoremman emännän…
— Mitä vielä, imarteli Leena, emäntähän on ketterä ja veikeä kuin nuori ikään, eikä talon yhdessäkään nurkassa vielä näy vanhan jälkiä.
— Aika kuluu kulumistaan, jatkoi emäntä, ja minun voimani loppuvat. Olen tuuminut, että eikö Leena tietäisi näillä main sopivaa emäntää Anttilaan. Minkälainen tuo olisi Saaren Hilma?
— Voi taivas, mitenkä te sellaista, äityi Leena siunailemaan. Pois se, että minä lähimäisestäni tahtoisin pahaa puhua, tai hänen mainettansa kylille kantaa, mutta mikä totta on, se on totta ja sen minä tohtisin sanoa vaikka päin kasvoja. Ja Saaren tytär on koreamielinen heiskale ja kunnoton tuhlari. Nukkuvan kuuluu suuruksiin asti ja itseään peilailevan puolisiin. Siitä ei tule mitään, että se tähän taloon, johan nyt!
— Totta puhuakseni en itsekään sitä tarkottanut, että Saaren Hilma meille, — sanoinpahan vain. Entä Ylisen Anna?
— Samallainen!
— Sahalan Elli?
— Sinne päin!