— Touvilan Sohvi?
— Ei sitäkään työkkyriksi mainita.
— Ei taida olla näillä seuduilla sopivia tyttäriä?
— Ei vaikka kammalla vetäisi.
— Toista oli ennen, huokasi emäntä.
— Mitä siitä on puhettakaan. Ennen oli ihmisiä joka mökissä, saatikka sitte taloissa. — Se Leuston Mari on ainoa ihminen, jonka minä tiedän. Vaikka eihän se enää perin lapsi ole, eikä niin ihana-naamainenkaan, mutta muuten se on sellainen, että hakea saa, ennenkuin samallaista löytää. Olen itse nähnyt Leuston vaate-aitat. Ne ovat pakahtumaisillaan villasta, pyllistä, liinasta… Eikä siltä muutakaan puutu. Mainitaan kymmeniä tuhansia…
— Olenhan minäkin hiukan ajatellut sitä Leuston tytärtä, että se olisi sopiva, virkkoi emäntä. — Jos sinä, Leena, ottaisit, tuota, ja veisit sille terveisiä meiltä.
Leena kumartui sen kuultuaan emännän puoleen ja alkoi kuiskutella, vaikk'ei ketään ollut huoneessa. Hän puhui pitkin ja poikin Marin kosijat ja miten tarkka Mari oli miesten suhteen. Ei sille kaikki keikarit kelpaa, ei lähestulkoonkaan! Se on sitte niin viisas niissä naima-asioissa, niinkuin kaikissa muissakin. Ilmanko se olisi niin kauan tyttönä pysynyt, ellei se olisi tarkka-valintainen nainen.
Sitte Leena pilkutti merkitsevästi silmiään ja alentaen entistä enemmän ääntään sanoi:
— Kyllä minä tiedän, ettei Marilla ole mitään Anttilaa vastaan. Olen minä sen kuullut Marilta itseltään ja muiltakin…