— Mutta miksi piti hänen kuolla, joka Herraansa rakasti ja odotti?
Siksikö, että hän oli valmiimpi meitä?
Clymene muistaa lohdun sanat kirjoitustaululta, jonka hän on ystävänsä käteen antanut: "Sitä, joka voittaa, ei toinen kuolema vähääkään vahingoita."
* * * * *
Taas yö laskeutuu yli Pompeijin. Yö laskeutuu, päivä koittaa, yhä toiset yöt, yhä uudet päivät. Pompeiji nukkuu. Pian nukkuu sen muistokin.
Niin kuluvat vuosikymmenet ja vuosisadat. Valkenee sekin päivä, joka haudalta ensimmäiset kivet vierittää ja sorat nostaa pois.
Jo on hauta puolittain auennut. Pompeiji on kutsuttu esiin. Mutta elämä ei herää. Kuolleena kaupunkina, menneisyyden ja muistojen kaupunkina se ontoin silmin katsojaansa tuijottaa. Se kertoo, että "kaikki liha on niinkuin ruoho ja sen ihanuus niinkuin ruohon kukkanen".
Ja ehkä on sydämiä, jotka tajuavat enemmänkin: "Ruoho kuivettuu ja kukkanen lakastuu, mutta Herran sana pysyy ijankaikkisesti."
* * * * *
Matkailija, joka Jupiterin temppelin portailla istuu, on havahtunut entisyyden unelmista. Mutta nyt hänen katseensa liitää eteenpäin, yli nykyhetken, kohti suurta päivää, jonka enteet hänen edessänsä lepäävät.
Kerran maa vapisee mahtavasti ja taivaan voimat järkkyvät. Kerran kuollutkin kaupunki heräjää. Mikä merkki leimahtaa idästä länteen asti? Ken tulee, ken tulee pilvissä, voimalla ja kunnialla, pasuunain kajahtaessa maan äärestä toiseen?