* * * * *
Kun ilta-aurinko kalvasna katsoo ihanuudesta ja rikkaudesta ylistetyn Campania felixin puoleen, silloin se heti taas verhoaa silmänsä haikean surun harsoon. Sinimerikin on tuskasta käpristynyt kokoon, vetäytyen kauvemmaksi hävityksen rannoilta. Vihannat viinitarhat, kukkaisat puistot, vauraat kylät ja kauniit kaupungit lepäävät syvässä haudassa kivikerroksen, laavan ja soran peittäminä. Pakolaisten hätääntynyt joukko harhailee ympäristöllä, koditonna, turvatonna, vanhemmat huutaen lapsiansa, puoliso puolisoa etsien. Vain harvat ovat pelastaneet kalleuksiansa; köyhä ja rikas, orja ja vapaa ovat muutamissa tuokioissa muuttuneet samanarvoisiksi. Kylmäveriset rosvot ovat kaapanneet osansa tavarasta, mutta enimmät heistä kultasäkkejä raahaten hukkuneet raunioiden alle.
Nuori Syntyche itkee isäntänsä jalkojen juuressa. Hän on kokenut kauhuja enemmän kuin hän vielä jaksaa kantaa. Amfiteatterin täyttänyt ihmispaljous on hänen silmäinsä edessä purkautunut kuin patonsa särkevä tulvavirta. Petojen ulvonta ja ihmisten parkuna on sekaantunut maan uumenien järinään ja ilmojen riehuun. Hän on nähnyt kaamean mahtavat tulisuihkut palavassa värivälkkeessä työntyvän jättivuoren kidasta ylös pilvien korkeuteen. Mutta enimmän hän on säikähtänyt irtonaista naisen päätä, joka kaatuneen kivikaaren alta on vierinyt hänen tiellensä. Sula maali on kirjavina juovina vuotanut poskia pitkin, ja kullanpunervat kutrit ovat tuhassa laahanneet. Syntyche on paennut kuin kamalaa aavetta, käsittämättä, miten hän itse on ehjänä selvinnyt tulen ja häviön keskeltä ulos avoimille kedoille. Ja kuinka on etsitty isäntä osunut hänen tiellensä? Sen tietää yksin Illinan Jumala, se suuri Jumala, jota Syntyche tästälähin tahtoo kumartaa.
Lintukauppias, toimen mies, tähyää synkkänä ja neuvotonna tyhjään ilmaan. Hänen talonsa on hävinnyt, hänen lintunsa kuolleet, hänen säästönsä hautautuneet. Vanhuksen hengestä hän ei paljoa perusta. Ja kaiken muunkin hän vielä voisi kestää — mutta ainoa tytär, armahin aarre, rakas suloinen Illina! Yksi katkera lohdutus jää kumminkin isän osaksi: kuolema on häpeätä parempi! Syntychen sanoista hän on ymmärtänyt, mikä vaara oli tytärtä jo liiankin lähellä ennen viimeisen tuhon tuloa.
Illinaa muistelee myöskin Clymene neito, seisoessaan nuoren, vakavan miehen kanssa kukkulalla, jonka juurta meri vielä aamulla huuhteli.
— Kuinka raskas on monen kohtalo, — sanoo mies huoahtaen. — Meillä onnellisilla on toinen toisemme. Köyhyys ei enää ole välillämme esteenä — nyt kun rikastenkin rikkaus on tuhaksi mennyt.
— Sallustiuksen sanotaan ruhjoutuneen raajarikoksi, — kertoo Clymene.
— Hänen orjansa ovat karanneet, eikä hänellä ole kattoa päänsä päällä.
— Nemesis divina, — mumisee mies. — Missä hänen uhrinsa Nerea lienee?
— Niin, sinähän et ole kuullutkaan. Meidän rakas Illinamme esti hänet uhriksi joutumasta. Oi, hän oli enkeli! Nyt hän on enkelien luona.
Kyyneleet vierivät tytön silmistä. Hän kertaa mielessänsä eilistä keskustelua ja yhteistä rukousta juuri tällä samalla paikalla. Hänen sydämensä läpi väräjää aavistus luomakunnan huokauksesta, jonka Illinan herkkä sielu oli tuntenut, ja hän ymmärtää, että taivaan laupias Isä myös on vanhurskauden ja tuomion Jumala.