— Sinun on syy! — hän huutaa tytölle, joka on heittäytynyt isoäidin vuoteen ylitse ja painanut päänsä kuolleen rinnoille. — Minä joko surmaan sinut tai suljen syliini vielä tässä tulen ja kuoleman keskellä. Pelastusta ei kumminkaan tule.
Hän pysähtyy.
— Mitä tämä on? Pimenee. Joko se on ikuinen yö? No hyvä, sittepä en näe raastettua päätäsi, kuvittelen sen kultakiharaiseksi niinkuin ennen. Illina! — Ääni soi jo hellemmin. — Morsiusvuoteesta Letheen… Missä olet? En tee sinulle pahaa, minä rakastan sinua!
Hän hapuilee käsillään, vaan ei uskalla liikkua, peläten sysisynkkyydessä astuvansa aukkoihin. Kirkas ääni helkähtää pimeästä vastaan:
— Aelius, minä olen kristitty. Isoäitini jo lähti, ja minä olen valmis seuraamaan häntä Jeesuksen Kristuksen luo. Älä puhu jumalattomasti. Minä tahdon rukoilla puolestasi, ja rukoile sinäkin. Viimeiset hetkemme ovat käsissä.
— Etkö pelkää? — saa tyrmistynyt Aelius suustansa.
— En sinua enkä kuolemaa — en nyt enää. Tunnen enkelit ympärilläni.
Aelius on kuin huumaannuksissa eikä käsitä kuulemaansa. Jotakin korkeampaa hän aavistaa, jotakin hänelle itsellensä tuntematonta. Mutta taas kumisee ja tärähtelee. Epätoivoisen raivolla hän ryntää Illinan ääntä kohti.
— Otan sinut kuitenkin, otan — sillä mikään rukous ei auta, ei mikään —
Hirmuinen jyske ja pauhina, kuin koko maailma kukistuisi… Ratisee, suhisee, paukahtelee. Seinät kaatuvat, katto sortuu, rikkikaasut, kiehuva laava ja kuuma tuhka tunkevat sisälle. Uljas Aelius parkaisee kerran — mutta tytön huulilta ei ääntäkään kuulu. Silmänräpäys on tuskatta siirtänyt hänen henkensä valon ja puhtauden ijankaikkiseen rauhaan.