Ikkunasta on pääsy hyvin kyllä mahdollinen sille, joka talon tuntee, sillä matala muuri on rakoinen ja rosoinen ja yläkerta kapeampi alakertaa. Tyttö ei voi empiä silmänräpäystäkään. Koe onnistuu odottamattoman helposti, ja pian hän henkensä edestä juoksee katua pitkin, ilman hämärtyessä, tuhkasateen yltyessä, pylväiden kukistuessa hänen ympärillänsä. — Kaiken loppu on tullut! — liikkuu ajatus hänen mielessänsä. — Ehkä jumalatkin kuolevat, ja kristittyjen Jumala on ainoa, joka elää. — Jotain sellaista hän hämärästi on tajunnut vanhan emäntänsä puheista. Ja hän huutaa ääneensä: — Jos maailma vielä on pystyssä ja minä pääsen tämän hävityksen läpi, niin minä uhraan sinulle, suuri Jumala!
Isoäiti ja Illina ovat huoneessa kahden, kun kiihtynyt Aelius orjinensa ovella näyttäytyy. Hän ei enää kysy mitään, hän vaan suoraan hyökkää sieppaamaan tyttöä vanhuksen vuoteen vierestä.
— Herra Jumala, anna puhtaan kyyhkyn puhtaana tulla luoksesi! — rukoilee isoäiti.
Eräs ajatus välähtää äkkiä Illinan mieleen. Hän tempaa päästänsä hunnun ja seisoo niin paljastettuna miesten edessä.
— Aelius, mitä minusta tahdot? En ole enää kauniskaan. Näitkö tukkani oman sisaresi päässä?
Aelius tuijottaa tyttöön. — Kurja Laetitia! — tunkee hänen kiristettyjen hampaittensa välistä.
Hän ei ennätä enempää.
Ikkuna on jäänyt auki Syntychen paetessa. Tuulenviima sammuttaa pienen lepattavan lampun, ja keltaisenpunainen valo täyttää äkkiä huoneen viimeistä soppea myöten. Seuraa kamala jyrähdys. Talo järisee liitoksissaan. Kuuluu kivien kumahduksia, murtuvien muurien rominaa, vihlovia huutoja ja vaikerrusta. Yksi ääni soi kuin pelastetun: — Minun Jeesukseni, jo tulit! — Sitte kaikki hetkeksi hiljenee.
Illina ja Aelius seisovat yhä vastakkain, kuin ihmeen kautta varjeltuina. Osa kattoa ja väliseinää on suistunut, haudaten allensa orjan ja kaikki hänen alas jääneet kumppaninsa, jotka paraikaa ovat yrittäneet uudestaan pystyttää portaita. Irtonainen kivi on sattunut myös vanhan isoäidin otsaan, ja hän lepää liikkumattomana.
Hurja tuska vääristää Aeliuksen kasvoja. Hän pälyilee joka puolelle, mutta kivet tukkivat tien, ja alakerta ammottaa kuin kuilu. Nyt hän kiroaa hullunyritystänsä. Kaikki on turhaa, kulta, himo ja kauneus… Henki vain on kallis. Hän luulee järkensä sekaantuvan, ja kuolon kauhu nostaa kylmän hien hänen otsallensa.