Sillävälin Illina rientää alakertaan. Tuskin hän on päässyt keskilattialle, ennenkuin hän kirkkaassa kuumotuksessa, joka nyt valaisee koko kaupankin, seisoo Aeliuksen kanssa silmäkkäin.
— Ihana, jumalainen Illina neito, — saa nuori ylimys sanotuksi kalpeana ja kiirehtien, — vuori palaa, suuri Vesuvius vuori! Minä rakastan sinua, ja nyt on hetkeni tarjona; nyt itse Vulcanus Venusta palvelee. Sinun tähtesi olen jäänyt näytännöistä pois, sinua olen etsinyt ja ikävöinnyt. Jo sataa tuhkaa ja kiviä. Tule, riennä, minä pelastan sinut!
Hän tempaa tyttöä vyötäreistä, mutta lujalla voimalla Illina irtautuu.
— Aelius, älä koske minuun!
Vastaukseksi Aelius viheltää. — Hoi, orjat!
Illina näkee joukon rotevia miehiä ryntäävän avoimesta ovesta ja huomaa kadulla kantotuolit.
— Jumalani! — hän huudahtaa hädässänsä. Ei ole kuin yksi pakotie ja sekin lyhyt. Siipioravan notkeudella ja nopeudella Illina kiitää porrasaskelia yläkertaan. Mutta miehet törmäävät perään, Aelius eellimmäisenä.
Ryske ja rysähdys! Heitä on liian monta yhtaikaa. Hauraat nappula-astimet sortuvat kuorminensa. Ainoastaan Aelius ja yksi orja ovat ehtineet ylös asti.
— He tahtovat ryöstää minut mukaansa! — muuta ei Illina ennätä selittää isoäidin huoneessa. — Laskeudu ikkunasta, jos voit, pelasta itsesi, Syntyche, ja koeta viedä sana isälleni! Aelius ja monta miestä on tulossa. Isoäiti, rakas isoäiti, sinä et saa säikähtyä… Rukoile, auta!
Kauhistunut Syntyche luulee syöksyvänsä kuoleman syliin, kun hän muistaa rajuilman raivon. Mutta jo kuuluu hälinää, kolinaa ja askeleita, ja tyttö ymmärtää, mistä on kysymys. Mitäpä hän ei tekisi rakastetun Illinan tähden? Omasta puolestansa hän pelkää luonnonvoimia enemmän kuin keitä tahansa vieraita sisääntunkijoita.