Silloin kuuluu kumea jyrähdys. Syntyche parkaisee kauhusta. Huone tärisee, pronssinen lampunjalus kierii pöydältä lattialle ja vesimalja helähtää rikki.
— Rajuilma puhkeaa, — sanoo Illina hilliten levottomuuttansa. —
Syntyche, peitä ikkuna-aukko! Voimmehan sytyttää tulta.
Nyt isoäitikin näyttää havahtuvan likemmäksi ympäröivää todellisuutta. Kirkas hymy kuolee hänen kasvoiltansa, ja silmiin tulee huolestunut ilme.
— Jumala armahtakoon Pompeijin kaupunkia! — hän sanoo tuskallisesti.
— Lapset, rukoilkaa!
— Isoäiti, palajan heti, minun täytyy käydä sulkemassa puoti ensin.
— Jupiter ja Mars ja Vulcanus ja kaikki jumalat auttakoot! — nyyhkii Syntyche. — Niin, ja se suuri Jumala, joka on hyvä. Matrona, minä pelkään!
— Tule tänne lähelle. Vielä on vähän aikaa. Joudu, lapsi parka!
Aurinko pimenee, kuu ei anna valoaan, taivasten voimat järkkyvät…
Hänen äänessään on jotakin juhlallista ja salaperäistä. Mutta sitte se muuttuu luonnolliseksi ja lempeäksi, ikäänkuin hän vasta nyt täysin kotiutuisi näkyjensä mailta.
— Syntyche, minä rukoilen kanssasi ja neuvon sinua.
Tyttö kyyristyy vuoteen nurkkaan tuskasta ja kammosta vapisten, huoneen tärähdellessä yhä uudestaan ja leimausten valaistessa pimeyttä, läpi peitetyn ikkunankin. Vanhus puhuu. Hän puhuu orjatytölle ja hän puhuu Jumalalle Jeesuksen Kristuksen nimeen.