Lemmikin silmät säteilivät. Hän olisi tahtonut sanoa, mitä ei rohjennut. — Rakas, rakas täti, ostakaa se taulu! Tehän olette rikas, te voitte sen tehdä. Silloin hän perustaa kodin.
Mutta Lemmikin kehoittamattakin valtioneuvoksetar todella oli alkanut ajatella asiaa. Useita kertoja hän kävi näyttelyhuoneessa, lopuksi pari etevää taiteentuntijaa mukanansa. He olivat kaikki suuresti mieltyneet taideteokseen. Ja niin kävi, että päivää ennen valtioneuvoksettaren lähtöä Wolf Lichter syvään kumartaen otti vastaan hänen kädestänsä kahdentuhannen saksanmarkan pankkiosotuksen. Taulu oli lähetettävä suoraan Helsinkiin. Valtioneuvoksetar, joka milloinkaan ei turhaan tuhlaillut, oli erinomaisen tyytyväinen kotinsa uuteen, arvokkaaseen kaunistukseen.
Sinä iltapäivänä Lemmikki ei voinut pidättäytyä. Hän pujahti ulos Faraglionin portista ja juoksi ylös atelieerin marmoriportaita. Sydän oli pakahtua sykkivästä riemusta. Viimeaikainen arka kainouskin väistyi sen tieltä. Voi — ja nyt, juuri nyt hänen täytyi Caprilta lähteä!
Wolf Lichter ei ollut kotona. Hän oli aamulla saanut vieraan, ja he olivat lähteneet kävelemään. Rouva Giannina Fritti katsoi kysyvää tyttöä vähän omituisesti. Joskus ennen hänen katseensa oli ollut äreä, nyt se oli melkein sääliväinen.
Arco naturalen tiellä he tulivat Lemmikkiä vastaan, Wolf Lichter ja tummasilmäinen, uhkea kaunotar, punaisessa puvussa, valkopunervat, pyöreät korallihelmet kaulassaan. Sydämellisemmin kuin pitkiin aikoihin taiteilija astui Lemmikkiä kohti.
— Saanko esitellä? — alkoi hän. — Neiti Nannini, morsiameni, ja pieni suomalainen ystäväni, jonka ansioksi voimme lukea taulun myynnin. Olen teille syvimmästi kiitollinen. Tehän ohjasitte oman hyvän haltijattarenne minun näyttelyyni…
Hän ei päässyt pitemmälle. Lemmikki seisoi jäykkänä ja tyrmistyneenä.
Äkkiä, kuin salaman väläyksessä, Wolf Lichter käsitti kaikki.
Mitä hän olikaan tehnyt? Tällä hetkellä ei ollut mahdollista edes pyytää anteeksi, ja kumminkin omatunto syytti häntä ankarammin kuin koko hänen huolettoman, vapaanautintoisen nuoruutensa aikana. Eihän hän ensi kertaa varomattomasti leikitellyt kukkasen hennoilla sydänlehdillä… Nytkö, tämän tyttösen edessä, hän vasta joutui häpeään?
Kalvenneena hän ojensi kätensä, liikutuksen vallassa, jota hän töin tuskin hillitsi. — Hyvästi, Lemmikki neiti, tehän lähdette kotiinne. Toivon… toivon, että Jumala siunaisi teitä…
Lemmikki ei tullut ajatelleeksi, että Wolf Lichter kerran oli nimittänyt itseänsä pakanaksi. Hetken hän katseli menevien jälkeen ja asteli sitte eteenpäin, koneellisesti, tuskin käsittäen, mitä oli tapahtunut. Tuossa oli se talonpojan tupa, jossa he viime kävelyretkellä olivat yhdessä käyneet. Mitä se vaimo silloin sanoikaan? Jotakin… hän ei jaksanut muistaa eikä ajatella.