Kummitätinsä syliin hän Faraglionissa itki kuumat, kiihkeät kyyneleensä, jotka vuolaana virtana purkivat ilmi nuoren sydämen ensimmäisen suuren pettymyksen. Kaikki oli tullut niin äkkiä, odottamattomana, julmana iskuna, niinkuin halla syksyisin kylmällä kotisaarella. Hän ei voinut sitä yksin kantaa. Tuntui kuin sydän olisi särkynyt, kuin ei enää iloa olisi koko maailmassa.
— Voi täti, miksi minä ensinkään tutustuin häneen? Miksi minä milloinkaan näin Caprin ja etelän kauniin kevään?
Hyvä täti koetti hellästi viihdytellä. Pikku raukka — eikö hän voinut uskoa, ettei sellaisen elähtyneen maailmanmiehen rakkaus hänelle olisi ollut mikään onni?
Ei, ei, hän ei tahtonut kuullakaan sitä puhetta. Kyyneleet tulvivat yhä katkerammin.
— Minä rakastan, rakastan häntä!
Silloin täti alkoi toisin puhua. Mitäpä hyödyttikään järjen viisaus herkän sydämen vuotaessa verta? Hän muistutti, että armias Jumala oli lahjoittanut Lemmikin terveyden takaisin. Hän tiesi avun tähänkin suruun. Kyllä hän lohduttaa pientä murheellista sydäntä, joka tulee hänen luoksensa.
Siinä ne nyt olivat ne vaimonkin sanat:
"Jumala auttaa ja lohduttaa…"
Seuraavana päivänä Lemmikki seisoi laivan kannella, katsellen Caprin valkoisia taloja, korkeita vuoria ja kukkivia rantoja. Uneksien hän ajatteli lyhyttä keväistä satuansa, ja kyyneleitä pisaroitsi poskille, haikeita yhä, mutta tyynempiä ja suloisempia. Pitenemistään piteni sininen tie, joka hänet erotti haaveiden ja muistojen ihmemaasta. Caprin kevät! Oliko hän sen nähnyt oppiaksensa jotakin, jota hän ei ollut kuvitellut tarvitsevansa milloinkaan?
Siunaus