Giulia oli saanut palveluspaikan Via Ludovisin varrella, suuren kivitalon viidennessä kerroksessa. Hän oli vasta täyttänyt kolmetoista, oli kalpea, hintelä ja söi kovasti. Sentähden hänelle ei kannattanut suurta palkkaa maksaa. Työtä sen sijaan oli kyllä runsaasti.
Tytön äiti oli roomalainen leski, joka viiden lapsensa kanssa asui Tiberin länsipuolisessa kaupunginosassa. Polenta, maissipuuro, oli hänen nälkäisen joukkonsa pääasiallisena ravintona, ja itse hän usein jäi ilman sitäkin. Hän itki yhteistä surkeutta, valitteli herrasväille, joiden työssä hän kävi, ja osti ainoilla penneillänsä vahakynttilän Neitsyt Marian kuvan eteen; sitte hän taas toisessa tuokiossa rupatteli, nauroi ja iloisesti lauleli särkyneellä, särähtelevällä äänellänsä, joka kerran oli ollut kaunis. — Minä panen Giulian, ison tytön, palvelemaan, — päätteli hän. — Siitä säästyy monta kauhallista puuroa pataan. Sitte hän saa uudet kengätkin ja kiiltävät korvarenkaat.
Giulia teki niinkuin äiti: itki ensin katkerasti, kävi rukoilemassa Pietarin vaskipatsaan luona, josta hän piti enemmän kuin Marian kuvasta, lohduttautui korvarenkaitten toivolla ja laulaa viserteli kuin pieni lintunen parsiessaan vaatteitansa kokoon.
Hänellä oli hyvä onni paikansaannissa. Taidekauppiaalla, jonka huoneita äiti siivosi, kerrottiin keittiön puolella, että asioitsija Bianchilta oli samana päivänä ajettu pois aputyttö, koska hän oli varastanut. Pyhä Neitsyt varjelkoon! Äiti kuunteli kauhuissansa. Semmoista toki ei Giulia milloinkaan tekisi. Hän pyysi nöyrästi, että taidekauppiaan rouva puhuisi asioitsijan rouvalle hänen tyttärensä eduksi. Ehkä luonnistaisi saada Giulia varastytön sijalle.
Rouva puhui, sillä hänen tuli sääli itkevää ja laulelevaa siivooja-apulaistaan ja hänen ryysyistä, ilosilmäistä lapsilaumaansa. Seuraus oli, että Giulia heti toisena aamuna äidin turvissa vaelsi myttyinensä Via Ludovisille. Tuskin hän yksin olisi osannutkaan. Hän oli syntynyt ja kasvanut Roomassa, mutta Monte Pincion seuduilla hän ei vielä koskaan ollut käynyt. Mitäpä sinne olisi ollut asiaa? Jos kotitoimilta joutui, oli aina lyhin ja hauskin matka Pietarin torille ja suureen, juhlalliseen kirkkoon, jossa messuttiin ja soitettiin kuin taivaan kuorissa. Sitäpaitsi hänellä kauvan oli ollut mielessään suuri, salainen toive, niin rohkea, että aivan punastutti sitä ajatellessa: Entäpä jos kerran saisi nähdä itse Pyhän Isän, paavin! Joku oli kertonut, että hän välistä näyttäytyi kansalle Pietarin kirkossa, mutta muualla ei milloinkaan. Silloin hän siunasi kirkkokansaa, vieläpä heidän vaatteitansa ja rukousnauhojansa ja kaikkea mitä heillä oli mukanaan. Sepä jotakin olisi! Giulia oli monet kerrat tunkeutunut ihan likelle pääalttaria, koko siskosparvi kintereillään, kohonnut varpailleen ja hartaasti kurkistellut. — Onko Pyhä Isä siellä? — oli hän kysynyt ympärillään seisovilta ihmisiltä. He olivat hymyilleet ja pudistaneet päätänsä. Giulia oli kerta kerralta pettynyt, mutta aina toivonut uudestaan. Nyt jo taisi raueta koko rakas unelma, sillä Via Ludovisilta oli pitkä matka Pietarin kirkolle, eikä näyttänyt juuri olevan vapaahetkiä liiemmalta.
Asioitsija Bianchilla oli viiden huoneen ja keittiön asunto. Kolme kamaria oli vuokrattu vieraille, joille ei riittänyt tilaa kerrosta alempana sijaitsevassa täysihoitolassa. Siellä ne kumminkin aterioitsivat, niin että rouva Bianchin huoleksi jäi ainoastaan huoneitten siistinä pitäminen ja kaikenlaiset pienet palvelukset, joita tuon tuostakin tarvittiin.
Perheenisä oli keski-ikäinen mies, siivoksi ja ahkeraksi tunnettu. Oliko hän muuten hyvä vai paha, siitä Giulia ei saanut paljon kokemusta. Hän lähti konttoriinsa varhain aamulla ja palasi myöhään illalla. Puolentoistavuotias Anna-Maria, ainoa lapsi, vierasti häntä säännöllisesti sunnuntaiaamuina.
Rouva oli nuori, hilpeä, mustasilmäinen. Hän kulki puolen päivää kampausnutussa ja liverteli Anna-Marialle. Sitte hän pukeutui harsopukuun ja töyhtöhattuun ja lähti kävelemään Monte Pinciolle, työntäen lapsen sieviä istuinrattaita.
Giuliasta tuntui oudolta ja ihmeelliseltä koko tämä elämä ja ympäristö. Hän oli tottunut olemaan tavallaan ahtaammalla, tavallaan väljemmällä. Kun joskus kaikki viisi huonetta, keittiö ja eteinen olivat typö tyhjinä ihmisistä ja hän yksin kotolaisena, silloin häntä sekä huvitti että kammotti. Hän juoksenteli kuin varsa ovelta ovelle. Olisivatpa siskot olleet täällä, niin olisi leikitty ja pidetty hauskaa! Seis — mikä rapsahti? Tuuliko vain ikkunoissa? Giulia pelkäsi, kyyristyen nurkkaan. Liikkuiko täällä henkiä? Olikohan pappi pirskotellut vihkivettä suojaksi pahoilta silmiltä?
Hän olisi juossut ulos, mutta ei uskaltanut. Kuinka hän kaipasi vapauttansa! Kotona hän pujahti pihalle, milloin vaan halutti. Täältä ei päässyt, sillä rouva käski pysymään sisällä sen varalta, että joku vieraista olisi unohtanut avaimensa tai muuten tarvitsisi apulaista. Niin — ja työtäkin oli. Aivan tahtoi seota, kun sitä määrättiin niin paljon ja monenlaista. Eikö pitänytkin tehdä tulta ja lämmittää kylpyvettä, kunnes rouva palaisi Anna-Marian kanssa?