Giuliaa nauratti. Tätä kun kylvetettiin kahdesti viikossa! He kaikki kotona menivät kylpylään vain ennen joulua ja pääsiäistä. Niinpä tuota Anna-Mariaa muutenkin pidettiin hienosti kuin nukkea. Kerran rouva vallan suuttui hänelle, kun hän vähän kämmenellään läimähytti kirkuvaa lasta. Eri tupa, eri tupa! Mitenkä hän, vanhin, olisi pitänyt koko siskoparvensa kurissa, ellei kääntämällä mekot nurin ja läiskimällä, jos he juonittelivat?
Rouva palasi kotiin lapsinensa, ja nyt vasta puuhia kertyi. Piti auttaa kylvettämisessä ja ruoanlaitossa, tehdä vuoteet, sytyttää kaasuvalot ja keritä jos kuinka moniaalle. Vieraista useimmat saapuivat muuttamaan pukujansa ennen päivällistä, joka täysihoitolassa tarjottiin kello seitsemältä. Heidän kenkänsä olivat pelottavan pölyiset, jopa lokaiset ja savisetkin. Tietysti Giulian omat vanhat tohvelit olivat usein vielä kurjemmassa kunnossa eivätkä juuri pyyhkimälläkään parantuneet; mutta tässä oli onnettomuutena se, että nuo kaikki hienot jalkineet piti taas kauniiksi laittaa, joko harjata mustiksi tai voidella ja kiillottaa ruskeiksi. Sitte lisäksi vallasnaiset pitivät mokomia mutkikkaita pukuja, joita eivät edes saaneet itse yllensä. He soittivat kelloa toiselta ja toiselta puolen käytävää, ja Giulia pyöri kuin hyrrä, kiinnittäen hakasia ja näpähytellen nipsuttimia. Herroista oli vähemmän vaivaa kuin naisista, mutta herra ja rouva Bianchi eivät niitä tahtoneet vuokralaisiksensa, elleivät olleet vanhoja ukkoja tai pappeja. Jotakin semmoista Giulia kerran kuuli isäntänsä sanovan rouvalle: "Muista, ainoastaan vanhempia kuin minä!" Sentähden talossa nytkin asui vain yksi herra, tuomari Lange, joka oli jo vallan harmaapäinen. Ehkä se oli totta, että vanhat herrat ja papit olivat kilteimmät, ajatteli Giulia. Tämä ainakin oli kovin hyvä ja ystävällinen, niin iloinenkin, että täytyi nauraa vastaan jo ovella astuessansa hänen huoneeseensa. Aina hän laski leikkiä ja usein antoi makeisia. Sitä ei kukaan muu tehnyt. Yleensä kyllä vuokralaiset pitivät Giuliasta, sillä hän oli nopsa, altis ja älykäs. Mutta harvat osasivat puhua hänelle; he vaan ymmärsivät hänen käsiensä liikkeitä ja silmiensä kieltä, ja hänkin käsitti tuota pikaa, mitä he tahtoivat. Ainoa, joka puhui vapaasti italiankieltä, oli tuomari Lange. Sitä hauskempi Giulian oli palvella häntä.
Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Giulialla, mitättömästä palkastaan huolimatta, oli kiiltävät kengät, koreat korvarenkaat, nauhasolmu tukassa, vieläpä uusi pukukin, valkopohjainen ja punakukallinen. Juomarahat sen tekivät, sillä asukkaita tuli ja meni, ja kukin pisti lähtiessänsä jotakin tytön käteen. Hän oli onnellinen kuin päivänpaiste. Laulaen lallatellen hän koko komeudessaan ilmaantui äitinsä ja siskojensa luo keväisenä palmusunnuntain aamuna. Äiti löi kätensä yhteen ja lapset ihastelivat. Kymmenvuotias Lola rupesi kiihkeästi pyytämään, eikö hänkin pääsisi herrasväkiin. Hänellä oli pelkkiä repaleita ja kova nälkä. Giulia oli lihonnut ja kasvanut ja tullut kauniiksi. Tuskin häntä tunsikaan.
— Kulta sisko, ota minutkin sinne!
Giulia tiesi, että se oli mahdotonta. Mutta hänen sydämensä heltyi ja hänet valtasi kova katumus. Hänen olisi pitänyt ostaa ne kengät, jotka olivat kovemmat ja rumemmat ja maksoivat vaan viisi liraa. Näistä meni kolme liraa enemmän.
Hän veti taskustaan kirjavan rääsyn, jonka kulmaan hänen omaisuutensa oli sidottu: kaksi liraa ja kuusikymmentä centesimoa. — Tässä, äiti, — sanoi hän. — Nyt pitää ostaa leipää ja sipulia ja makaroonia!
— Sinä siunattu tyttö, — sanoi äiti. — Lola, juokse pian ruokakauppaan! — Eikä sitä tarvinnut kahdesti sanoa.
Giulia katseli äidin ja siskoparven syömistä, ja hänen tuli yhä vaikeampi olla. Noin he olisivat aterioineet vielä monta kertaa, jos kenkärahat olisivat säästyneet. Hänen täytyi käydä tunnustamassa syntinsä. Kelle? Niin, tietysti Jumalalle tai Neitsyt Marialle, vaikka Giulia mielestään ei missään osannut rukoilla niin hyvin kuin Pietarin patsaan ääressä. Hän teki ripeän päätöksen. Nythän Pietarin kirkko ei ollutkaan kaukana, nyt sopi taas kiiruhtaa sinne.
— Hyvästi, — sanoi hän, — minä menen messuun.
— Hyvästi, — sanoivat siskot, tuskin nostaen päätänsä ruokakupista. Äiti vain itki ja pusersi hänet syliinsä. Giulia itki myös, vielä katuakin juostessansa.