Tuossa nyt oli tuttu tori, jota hän ei pariin kuukauteen ollut nähnyt. Kotona hän oli joskus käväissyt, mutta aina niin suurella kiireellä, ettei tänne ennättänyt. Aamupäivisin varsinkaan ei päässyt paikasta irti, ei pyhinäkään, mutta tänään rouva laski, sillä iltapuoleksi hän odotti vieraita.
Torilla myytiin siunattuja öljypuun oksia ja palmunlehviä. Poikia juoksi Giuliankin luo, ojennellen kaupittaviansa. Tytön sydäntä hytkähytti somasti. Tällaista ei hänelle vielä koskaan ollut tapahtunut, mutta nyt hän kaiketi näytti neidiltä. Hän otti käteensä palmunlehväisen ristin, jonka keskellä oli läkkipellin palasella paavin korkokuva. Hänet valtasi suuri halu saada se omakseen. 25 centesimoa! Niin, mutta hänellähän ei enää ollut yhtään. Hän heitti ristin pojalle takaisin ja juoksi kiireesti ylös kirkon portaita. Ei, ei nyt saanut olla pahoillaan. Juurihan hän meni katumaan sitä, että liiankin paljon oli pidättänyt rahaa omiin tarpeisiinsa.
Kirkko oli hyvin täynnä väkeä. Se oli kuin meri, joka lainehti ja kohisi. Jos katsoi ylös kupuun tuonne huimaavan korkealle, tuntui kuin taivas sieltä olisi hohtanut. Kultaukset kimmeltelivät silmiä huikaisevina. Giulia teki ristinmerkin ja painui hartaana polvillensa. Sitte hän taas nopeasti nousi ja alkoi pujotteleida Pietarin patsasta kohti.
Mikä syvä pettymys! Kuva oli vaateverholla peitetty. Hämmästyneenä tyttö katsoi ympärillensä. Kaikki alttarikuvat olivat samoin verhotut.
Kyllä Giulia muisti entisestä, että kirkoissa aina johonkin vuodenaikaan kauniit taulut ja patsaat pantiin piiloon, mutta miksi ja milloin oli sellainen tapa, sitä hän ei koskaan ollut ajatellut. Nyt hänestä tuntui ikäänkuin itse Jumala samalla olisi peittänyt kasvonsa, niin ettei häntä voinut nähdä eikä rukoilla. Varmaan nyt ei voinut saada syntiänsäkään anteeksi. Giulia hiipi seinustalle patsaan varjoon ja alkoi nyyhkyttää. Suru painoi niin suurena ja keveät, sirot kengät niin raskaina, että hän olisi mielellään heittänyt ne pois ja antanut vaikkapa vielä korvarenkaansakin, jos siten olisi voinut hyvittää Jumalan.
Kirkon ihmismeri kohahti äkkiä entistä kovemmin. Kansaa tulvasi juuri sinne päin, missä Giulia seisoi. Monet juoksivat, kaikki tunkivat. Giuliakin havahti huolistansa ja uteliaana rupesi tähyilemään, mitä oli tekeillä. Hänen paikkansa oli mainio, sillä vahtimestari pyyhkäisi kädenkäänteellä kaikki ihmiset pois juuri hänen edestänsä, muodostaen kujan. — Tilaa, tilaa kulkueelle! — huudettiin.
Valo alkoi pilkottaa ja juhlalliset sävelet kaikua. Giulia katseli ja kuunteli henkeä pidättäen. Etummaisena astui kaksi mustaan kauhtanahameeseen ja valkeaan lyhyeen pitsimekkoon puettua kuoripoikaa, jotka kantoivat korkeita palavia kynttilöitä. Sitte seurasi muu saattue koreissa puvuissa: papit ja laulajat, kaikilla pystyjä palmulaitteita käsissänsä. Täysi-ikäisten miesten jykeät, syvät bassot ja nuorten poikien hennot, heleät äänet sointuivat ihanasti yhteen, Giulia suli sävelten liikutukseen, vaikka hän ei tietänyt eikä arvannut, mitä ne tarkoittivat. Sanoista hän kuuli lakkaamatta toistuvan "Hosanna, hosanna!" huudon. Joskus hän oli udellut, mitä kirkossa laulettiin, mutta äiti ei osannut selittää, sanoi vaan, että se oli pyhää latinaa. — Sittehän sitä ei pidäkään ymmärtää, — ajatteli Giulia, eikä aprikoinut asiaa sen pitemmältä.
Yhtäkkiä tytön katse terästyi ja sydän rupesi kovasti sykyttämään. Viimeisenä kulkueessa astui kahden komeapukuisen hengellisen miehen välissä kolmas kaikista komein. Hänellä oli punainen alusviitta, sen päällä valkoinen kauhtana upeine koristeineen ja päässä punainen neliskulmainen lakki. Hän oli kookas, jäntevän ja mahtavan näköinen. Ihmiset kuiskailivat ja viittasivat häneen, väistyen kunnioittavasti syrjemmäksi.
Olisiko mahdollista? Toteutuisiko Giulian monivuotinen unelma tällä hetkellä, näin arvaamatta?
— Onko se Pyhä Isä? — uskalsi hän vavisten kuiskata vieressään seisovalle naiselle.