— Ei tuomari kumminkaan vie minua paavin luo, — ajatteli hän kerta kerralta itseksensä. Mutta toivo asui sydänpohjissa. Hän pelkäsi ja vapisi ja varoi pukuansa kuin se olisi ollut hienointa silkkiä.
— Pesukangastahan se on, — sanoi rouva vähän kärsimättömästi, Giulian kaartaessa keittohellaa kuten vauhko hevonen voimavaunua.
Jospa rouva olisi aavistanut! Mutta mistään hinnasta tyttö ei olisi ilmaissut salaisuuttansa. Jos se oli totta, oli se liian pyhää ja suurta ja ihmeellistä. Jos ei ollut, silloin hän syystä joutuisi pilkanalaiseksi, kun sellaisia mahdottomia rupesi uskomaan.
Sillävälin tuomari Lange Vatikaanissa esitti erään korkean hengellisen herran antaman suosituskirjeen. Paavin Major domuksen sihteeri, Pater Pacomius, kysyi kohteliaasti, miten hän voisi olla avuksi. — Toivoisin pääseväni ylihuomiseen audiensiin, — sanoi tuomari. — Pyytäisin pääsykorttia myös nuorelle tyttärelleni Julialle, joka hartaasti halajaisi Hänen Pyhyytensä siunausta. — Pater Pacomius osotti tuomarille istuinta. — Heti, kortit valmistetaan. Olkaa hyvä ja odottakaa. Sitte — niin — te kai tiedätte puvun. Te tulette hännystakissa, tyttärenne mustissa tai valkoisissa, huntu päässä, ilman hansikkaita. Säädökset ovat hyvin tarkat.
Neljännestuntia myöhemmin tuomari asteli alas portaita, pääsykortit kädessänsä. Hän oli joutunut pieneen hankalaan umpikujaan. Musta tai valkoinen hame ja huntu! Tietysti ne täytyi hankkia. Nyt ei enää voinut peräytyäkään, sillä kuinka sopi sanoa, ettei tuomarin tyttärellä ollut mustaa eikä valkoista pukua… Joka leikkiin on mennyt, saa leikin kärsiä.
Hän ei ollut katolilainen eikä muuten mikään hurskas mies. Hyvänsävyinen, leikkisä veitikka hän oli ollut kaiken ikänsä. Paavista hän ei välittänyt vähintäkään hänen asemansa ja arvonsa tähden, sillä koko katolinen kirkko oli hänen mielestänsä pelkkää naurettavaa taikuutta. Häntä vaan huvitti matkailijana nähdä Rooman erikoisuuksista niin paljon kuin suinkin, ja paavihan oli yksi kaikkein tärkeimmistä.
Entä pikku Giulia? Niin, hän oli hupainen hänkin, kansantyyppi, havaintoesine. Kotona käräjillä tuomari otsa rypyssä, suu hymyssä huvittelihe ukoilla ja akoilla, saattoi heidät säikähdyksiin ja kirvoitti jälleen ja kertoi makupaloina viattomia kaskuja herrain tuvassa. Samalla hän koko sydämestään harrasti ihmisten parasta, joskaan ei aina kaikkein tarkimman oikeuden mittakaavan mukaan. Ei siten ymmärtäen, että kukaan olisi voinut syyttää häntä tuomarinvalansa rikkomisesta. Hän läksytti tuimasti muuattakin eukkoa, joka tuli voipyttyä tarjoamaan saadakseen juopon poikansa vapaaksi kanteesta. Eukko poistui itkien pyttyinensä, huokaillen, että kyllä torppa nyt menee nurin, jos ainoa miehinen työntekijä linnaan joutuu, koska tuomari oli noin vihainen! Mutta kuinkas kävikään, niin syyte kumottiin. Matti Johansson oli juonut ja tapellut, sen tiesi kuka tahansa. Miksi laki kääntyi niinpäin, ettei häntä sakotettukaan, sitä ei kukaan ymmärtänyt. Niin ne vaan todistukset sotkeutuivat ja niin se tuomio oikeasanaiselta kuulosti, ettei siihen enempää ollut virkkamista. Mutta samana iltana herra tuomari läksytti Matti Johanssonia, niinkuin entispäivänä hänen äitiänsä. — Juoppas ja tappeleppas toisen kerran! Kyllä minä silloin sinulle kurit näytän. Häpeäisit, vanhan äitisi ainoa tuki!
Ei nyt niin suurta väliä nuppineuloista ja hiuskarvoista, kun on hyvä ja hupainen kyseessä, tuumi tuomari Lange. Ei hänen omaatuntoansa vähääkään raskauttanut, että palvelustyttö Giulia Molinosta tuli muutamiksi tunneiksi Julia Lange, tuomarin neiti. Hän oli vanhapoika, ei hänellä ollut perhettä. Sopihan sitte taas kotona käräjätuvissa tarinoida, kuinka hän vei tyttären paavin luo. Siinä se nyt oli paavin erehtymättömyys. Saattoi sanoa, niinkuin sadussa entinen mylläri, joka haastetun papin sijasta papin puvussa meni arvaamaan kuninkaan ajatuksia. "Mitä väärää minä ajattelen?" kysyi kuningas. "Luulette minua papiksi ja olenkin mylläri", hän vastasi.
No niin, mutta pääasia oli kumminkin, että pieni tyttöriepu sai suuren toiveensa täytetyksi, vieläpä aivan arvaamattomalla tavalla, yli kaiken unelman ja ajatuksen. Tuomari oli hyvillänsä. Totta kai, ainahan ihmisen on hyvä olla, kun toiselle tekee mielihyvää.
Hänen täytyi puhua aikeensa ensin herra ja rouva Bianchille; heistähän Giulian aika oli riippuvainen. He hämmästyivät suuresti. Pieni piikatyttö Hänen Pyhyytensä luo! Eiväthän he itsekään siellä koskaan olleet käyneet. Voiko todellakin saada sellaisen etuisuuden? Kuka sen voi saada ja kuinka?