Koko päivän Giulia kulki ja toimiskeli yltäisessä ilonhuumeessa. Yksi katkera pisara siihen kumminkin sekottui. Tuomari Lange oli yhtäkkiä muuttunut hänen lapsellisen kiihkeän kiintymyksensä ja haltioituneen ihailunsa esineeksi. Ja nyt hänen piti matkustaa pois kauvas kotimaahansa jo huomispäivänä, melkein heti pyhän käynnin jälkeen! Giulia tunsi, että hän kaipaisi kovasti; koko talo oli muuttuva surulliseksi ja tyhjäksi herra Langen lähdettyä. Se, jonka oli määrä asettua hänen huoneeseensa, oli tullut jo tänään, päivää liian varhain. Hän oli pappi, joku kerettiläinen tai lahkolainen, arvattavasti kyllä hyvä mies, koska tuomari suostui ottamaan hänet toverikseen ensi yöksi. Taisi hän olla samasta maastakin kuin tuomari. Mutta Giulia luuli, että heistä, tuosta papista ja hänestä, ei milloinkaan voisi tulla hyviä ystäviä. Hän piti sellaisista, jotka nauroivat ja laskivat leikkiä. Pappi osasi italiaa, sen hän oli huomannut, kun hän puhui jotakin asiaa rouva Bianchille; mutta Giulialle hän ei ollut sanonut muuta kuin tervehdyksen tullessansa. Hän oli kovin totisen näköinen. Ehkä se kuului papin pyhään virkaan, lahkolaisenkin papin. Giulia kunnioitti ja pelkäsi häntä ensi näkemästä asti. Toista oli tuomari, hänen rakas tuomarinsa.
Ehtipä sitte odotettu suuri hetki. Giulia pukeutui valkoisiin vaatteisiinsa, ja rouva itse kampasi hänen tukkansa uusimuotisille kiekuroille. Rukousnauhan hän pani taskuunsa. Se oli kulunut ja halpa ja näytti kovin muukalaiselta uusien hienouksien ohella, mutta mukaan sen täytyi kumminkin tulla tavalla tai toisella. Rouva kaikessa hiljaisuudessa pisti hänen myötänsä myöskin silkkirihman, josta riippui punainen korallipuikko. Sitä pidettiin Anna-Marian kaulassa suojana vahinkoja vastaan. Senkin piti saada siunaus.
Vuokralaisten yleiseksi riemuksi tuomari istutti Giulian viereensä ajoneuvoihin, ja niin sitä mentiin. Ensi kerran eläissänsä Giulia ajoi vaunuissa. Kaikki oli kuin unta ja satua.
— Koeta olla oikein rauhallinen ja käyttäydy niinkuin toisetkin, — kehotti tuomari, itse puolestaan koko lailla levottomana. Kunpa tämä leikki hyvin päättyisi! Ehkä lopultakaan ei olisi pitänyt siihen ryhtyä. Mutta nyt oli myöhäistä katua.
Saavuttiin Pietarin torille. Ajuri pysähytettiin oikeanpuolisen pylväskäytävän ylipäähän avoimen oven luo, jonka äärellä seisoi vartija. Tuomari näytti pääsykorttia ja astui huolettoman ja varman näköisenä portaita ylös, Giulia perässä. Kiivettiin toinen porrasosasto toisensa jälkeen, kuljettiin pitkiä käytäviä ja sivuutettiin vahtimestareita ja vartijasotamiehiä, jotka osottivat tietä. — Katsoppas noita, — kuiskasi tuomari Giulialle. — Ne ovat paavin henkivartijoita, sveitsiläisiä sotureita. Eivätkö ole kauniita ja kirjavia? — Giulia ihmetteli heidän pukujansa ja merkillisiä aseitansa. Mutta vielä enemmän häntä kummastutti, miksi paavia noin vartioittiin. Niinhän tämä oli kuin sotalinna tai juhlallinen vankila. Oli aivan hiljaista ja äänetöntä. Hänkään ei uskaltanut puhua.
Vihdoin heidät ohjattiin huoneeseen, suureen saliin, jossa monet ihmiset paraikaa riisuivat päällysvaatteitansa. Giulialla ei ollut mitään, hän vaan pysähtyi katselemaan ympärillensä ja odottamaan tuomaria, jonka suojusviitan ja hatun eräs ylhäinen herra otti vastaan. Kummallista, sellaisia herroja oli huoneessa useampia, ja he hääräsivät kuin mitkäkin palvelijat. Mutta komeita he olivat, puettuja punasamettisiin, kuviollisiin polvihousuihin ja takkeihin. Tuomari vastasi Giulian kysymykseen, että ne olivat vahtimestareita, joilla oli yllänsä vanhanaikainen espanjalainen aatelispuku.
— Nyt emme keskustele enää, — huomautti hän kuiskaten tytölle. — Koeta vaan tyystin tarkata, mitä muut tekevät, ja tule perässäni, mihin minäkin menen.
Heidät osotettiin avaraan saliin, jonka lattia oli kokonaan vihreän maton peitossa. Ei askeltakaan kajahtanut. Hiljaa, henkien lailla, ihmiset astuivat sisälle ja asettuivat istumaan pitkin seiniä. Siellä oli herroja, hännystakissa kuten tuomarikin tai upeissa univormuissa. Useimpien muoto osotti virallista totisuutta tai täyttä huolettomuutta, eikä heitä kaikkiaan kerääntynytkään varsin monta. Läsnäolijain enemmistö oli mustapukuisia, mustahuntuisia vanhoja vallasnaisia, vakavan ja hartaan näköisiä. Giulia oli ainoa nuori tyttö, niinkuin valkoinen kevätkukka lakastuneiden lehtien keskellä.
Kello löi kaksitoista; se oli vastaanoton määrätty hetki. Jännittyneet silmät kääntyivät peräovea kohti. Mutta sieltä ei mitään merkillisempää ilmestynyt. Pappeja ja kaikenlaisia toimihenkilöitä kulki edes ja takaisin. Joku korkea herra tai muutamia hienoja naisia saatettiin sisähuoneisiin. Kerran tuli pitkä saattue juhlapukuisia pappeja. Odottelijat nousivat kunnioitusta osottaen seisomaan ja istuutuivat jälleen.
Minuutit kuluivat, jopa puolituntinenkin ja kohta koko tunti. Muutamat katsoivat kärsimättöminä kellojansa, niiden joukossa tuomari, jonka reppu ei vielä ollut valmiiksi pakattu matkaa varten. Vihdoin menojen ohjaaja näyttäytyi ovella. Hän viittasi kädellään, ja koko vierasten joukko alkoi lappautua osotettua tietä odotushuoneesta eteenpäin.