Sykkivässä jännityksessäänkin Giulia sentään uteliaana katseli huoneita, joiden läpi kuljettiin. Kaikki ne olivat punaisia, toinen toisensa jälkeen: punaiset silkkiverhot seinillä, punaiset matot lattioilla, punaiset päälliset sohvissa ja nojatuoleissa. Useissa huoneissa seinät olivat kudotut kuvia täyteen, ja toisiin oli ripustettu tauluja raskain, levein kultakehyksin.
Lopuksi pysähdyttiin aivan pieneen, kapeaan huoneeseen. Menojen ohjaaja asetti vieraat seisomaan soikeaan piiriin ympäri seiniä. He täyttivät tilan juuri parahiksi. Giulia seisoi tuomarin turvissa huoneen perällä. Oi, kuinka ihmeellinen tämä odotus! Hän ei ainakaan pitkästynyt, hän olisi suonut sen kestävän, kestävän yhä, saadaksensa olla täällä, valkopukuisena näissä kauniissa, hiljaisissa huoneissa, tässä pyhyyden ja suloisuuden ilmapiirissä, joka hänestä oli kuin taivaan esikartano. Hän ei aavistanut, että tuomari siinä vieressä ajatteli: — Tämmöistä komentoa! Miksi hän ei tule, vaan odotuttaa ihmisiä, ikäänkuin kaikki olisivat yhtä joutilaita kuin munkit ja papit!
Samassa kävi humahdus läpi odottavan joukon. Kuin käskystä kaikki vaipuivat polvilleen, oven auetessa ja valkeaviittaisen vanhuksen astuessa sisään. Ei hänellä ollut sen komean kardinaalin ryhtiä, jota Giulia palmusunnuntaina oli kirkossa ihaillut. Ei hän näyttänyt uljaalta eikä mahtavalta, ei hallitsevalta eikä käskevältä. Hänen kasvonsa olivat hienot ja kalpeat, silmänsä lempeät ja olentonsa nöyrä. — Isä, Pyhä Isä! — soi Giulian hartaassa, hurmaantuneessa, janoavassa sydämessä.
Paavi astui toisen luota toisen luo, ojentaen kätensä suudeltavaksi. Enimmät suutelivat sormusta, paaviuden valtamerkkiä. Giulia ei sitä ymmärtänyt. Väristen liikutuksesta hän painoi huulensa Pyhän Isän kädelle. Lyhyt tuokio vain — sitte paavi jo kulki ohitse eteenpäin. Giulia jäi hartaaseen rukoukseen: — Jumala, korkea Jumala! Saanhan minä nyt kaikki syntini anteeksi, näitten kenkien synnin ja monta muuta, kaikki mitä olen tehnyt, vaikka en muistakaan niitä! Minulle on tapahtunut ääretön armo, minä olen suudellut Pyhän Isän kättä, ja nyt — oi, mitä hän sanookaan? Eikö hän juuri nyt siunaa minua?
Paavi oli asettunut huoneen ikkunapäähän aivan vastapäätä Giuliaa. Yksinkertaisesti, vakavasti hän lausui yhteisen toivotuksen selvällä italiankielellä, jotta Giulia ymmärsi joka sanan:
— Jumala siunatkoon teitä, omaisianne ja kaikkia joita pidätte rakkaina, sekä kaikkia esineitä, jotka ovat muassanne!
Sitte hän poistui. Vastaanotto oli lopussa.
— Kaikkia meitä hän on siunannut! Minua ja äitiä ja Lolaa ja pikkulapsia… ja minun rukousnauhaani ja pukuani ja Anna-Marian suojapuikkoa… kaikkia, kaikkia!
Sanomattomassa riemussa Giulia kulki takaisin läpi punaisten huoneitten pitkän sarjan, läpi vihreämattoisen odotushuoneen, eteissalin, jossa samettipukuiset vahtimestarit auttoivat ja häärivät, läpi pitkien käytävien, alas monia portaita, ulos avaralle, auringonpaisteiselle Pietarin torille, josta tuomari taas otti heille ajurin… Oi, hän oli onnellisin ihminen maailmassa, Giulia Molino, asioitsija Bianchin pieni palvelustyttö, joka oli suudellut paavin kättä ja saanut hänen siunauksensa itselleen, rakkailleen ja kaikelle mitä omisti!
Kotona rouva kyseli ja vieraat kyselivät. Tyttö hohti, loisti ja kertoi, kiinnittäen silkkirihman korallipuikkoinensa Anna-Marian kaulaan ja hypistellen omaa vanhaa rukousnauhaansa ilolla ja ihastuksella. Pukunsa ja pitsihuivinsa, sukkansa ja valkeat alusvaatteensa hän sai panna rouvan laatikkoon säilyyn. Kohta hän taas ulkonaisesti oli entinen pikku Tuhkimus hellan ääressä, mutta mielessään hän tunsi nyt tulleensa koko talon huomion esineeksi.