Pieni nöyrä sydän oli tällä kertaa hiukan ylpeäkin, eikä se suinkaan ollut ihme. Sattui vielä niin erinomaisesti, että äiti ja Lola, raapostaen jäljessään Carloa, nuorinta, poikkesivat ylös Bianchille. Äidin piti toimittaa joku taidekauppiaan rouvan asia, aivan lähellä Giulian palveluspaikkaa, ja lapset seurasivat mukana. He olivat niin kovin kärttäneet kerran päästäksensä ison siskon luo.
Mutta mitä kummia he kuulivatkaan! Jos oli Lola suuria odottanut, suurempia hän nyt sai tietää ja nähdä. Äitikään ei ollut uskoa korviansa ja silmiänsä. Rouva oli mennyt ulos, mutta siitä huolimatta Giulia rohkeasti avasi piironginlaatikon, levitellen esiin kaiken komeutensa.
— Näin hieno minä olin. Pyhä Isä siunasi minua ja minun kauttani teitä kaikkia.
Hän sanoi sen jo vallan itsetietoisena, hän joka vasta äskettäin oli värissyt pelkästä ajatuksestakin.
Äiti unohti taidekauppiaan rouvan ja hänen asiansa, Giulia päiväkeiton, Anna-Marian ja pikku veljensä, ja Lolalta koko maailma himmeni, kaikki muu paitsi Giulian kauniit vaatteet ja suuri, ihmeellinen kunnia.
Silloin kuului aika rämähdys, jota kohta haikea itku säesti.
Säikähtyneenä Giulia riensi keittiöön. Vähällä hän oli kompastua pikku Carloon, joka ällisteli kynnyksellä. Anna-Maria oli rämpinyt tuolille, kurkottuaksensa maitoruukkuun, pudonnut, kaatanut tuolinkin ja saanut suihkuna kaiken maidon päällensä. Ruukku oli sirpaleina, lapsi huusi ja hänen otsansa vuoti verta.
Semmoista vahinkoa Giulialle ei ollut tapahtunut koko palvelusaikanansa. Hädissään hän pyyhkieli verta likaiseen hihaansa. Rouva ennätti parahiksi kotiin, ajoi pois Giulian äidin, Lolan ja Carlon ja rupesi hermostuneessa kiihkossa lastansa hoitelemaan. — Kiitos Neitsyt Marialle! — hän huokasi. Ei kumminkaan näyttänyt pahempaa tapahtuneen. Mutta Giulian kunniapäivä sai surkean tahran. Nuhteet rapisivat kuin sadepisarat, ja tyttö lyyhistyi korkeudestansa maan tasalle.
— Kuinka se nyt tapahtui, vaikka hänellä oli siunattu puikko kaulassansa? — kyseli Giulia itsekseen. — Ja eikö se haava ollutkin ihan kuin puikon terällä pistetty? Seköhän sen pisti? Vai oliko se ruukunsirpale? Voi, pyhä Pietari auttakoon — mikä tässä onkaan vikana?
Hän muisti käyneensä luvatta rouvan laatikosta vaatteitaan ottamassa. Siellä kai ne vieläkin olivat levällään. Ja kyllä hän oli kovin kerskaillut äidillensä ja Lolalle. Mutta ei suinkaan se toki niin suuri kuolemansynti ollut… Pikemminkin asia saattoi olla niin, ettei siunaus tehonnut Anna-Marian puikkoon, koska se oli vierasta tavaraa. Anna-Maria ei ollut Giulian omaisia, mahtoiko oikein olla rakkaitakaan, joita Pyhä Isä puhuessaan mainitsi? Hän kun oli semmoinen juonikas lapsi… eihän siitä voinut niin paljon pitää.