Kello helisi. Tuomarin huoneesta soitettiin. Giulia kiirehti juoksujalkaa. Hyvänen aika, joko hänen lähtönsä oli käsissä?
Siellä he olivat molemmat, sekä tuomari että pappi. Toinen köytti matkareppua, toinen selaili jotakin kirjaa pöydän ääressä.
— Puolen tunnin perästä tarvitsen ajurin, — sanoi tuomari. — Voitko noutaa sen?
Giulia niiasi. — Kyllä minä noudan.
— No, mikä sinun nyt on? Hihasi on veressä ja silmät itkettyneet!
Giulia kertoi. Pappikin kääntyi kuuntelemaan.
— Vai semmoista! Älähän huolehdi, — nauroi tuomari. — Lapsen olisi pää haljennut, ellei puikko olisi varjellut, usko pois! Kyllä se on tehonnut oikein mainiosti.
Tuomari ei huomannut papin nuhtelevaa silmäystä. Hän jatkoi hilpeästi:
— Pikku Giulia, hymyile nyt vähän hyvästiksi! Minä olen kovin tyytyväinen sinuun, sinä käyttäydyit kauniisti ja hyvin.
Tyttö hymyili. Se tuli ihan itsestään, ja silmien loiste myös.