— Tiedätkö, että olet tänään ollut tyttäreni? — sanoi tuomari, hymyillen hänkin. — Niin paljon minä uskalsin sinun tähtesi, ajatteleppas! Ei sinua muuten olisi laskettu paavin linnaan.
Hän hämmästyi sanojensa vaikutusta. Giulian poskilta veri pakeni; hän tuijotti, kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä kuuli.
— No, mikä nyt taas? Sinäpä olet merkillinen vaihemieli! Sinun pitäisi iloita eikä murjottaa. Voit olla varma siitä, että minä olin aika jännityksessä, mutta kun loppu on hyvä, on kaikki hyvä. Kas niin, laittaudu nyt hevosta noutamaan.
Mutta Giulia ei lähtenyt. Läpitunkevan hätäisinä hänen silmänsä kiintyivät tuomariin.
— Luuliko Pyhä Isä minua teidän tyttäreksenne? Petittekö te hänet?
— Pieni hupakko, entäpäs tätä! Yhdentekevää hänelle on, kuka sinä olit. Tuskin hän sitä paitsi on katsonutkaan, kenen nimiä pääsykortteihin kirjoitettiin. Hovimestari ja sihteerit sellaisista asioista pitävät huolen.
Turhaan tuomari selvitteli, sillä Giulian kyyneleet jo vuotivat ja hän nyyhkytti katkerasti: — Te petitte hänet, voi, te petitte! Eikä hän olekaan minua siunannut, eikä äitiä eikä Lolaa ja lapsia… Ehkä nyt tulee vaan kirous ja onnettomuus. Anna-Marian puikkokin on kirottu… Rakas herra tuomari, älkää lähtekö! Mitä me nyt teemme?
Tuomari oli jo menossa. Hänen täytyi toimittaa täysihoitolan palvelustyttö hevosta hakemaan, koska Giuliasta ei ollut menijää. Kohtaus oli vaikuttanut häneen hyvin kiusallisesti. Tuollainen puolipakanallinen tyttö, joka uskoi noiduttuihin puikkoihin ja taikamaisiin siunauksiin, hän nyt muka rupesi niin omantunnontarkaksi, että tuskitteli vähäisestä viattomasta hätävalheesta! Ikäänkuin siitä olisi kellekään ollut vahinkoa. Hyvän tuulen tämä asia kumminkin oli tuomarilta vienyt. Hän harmitteli kulunkejansa ja vaivojansa, joista sai pelkkää kiittämättömyyttä palkakseen.
Kun hän palasi alemmasta kerroksesta, tuli Giulia häntä vastaan, valkoiset vaatteet käsivarsillaan. Hiljaa hän laski ne tuomarin eteen, silmät suurina, syvän surullisina.
— En minä voi näitä pitää, — sanoi hän.