Tuomari yritti harmistua uudelleen, mutta hilliytyi, katsoessaan tytön kasvoihin. Hänen hyvä sydämensä käsitti sillä hetkellä, että köyhä lapsi ei leikin vuoksi anna pois aarteitansa. Jokin kuva vilahti hänen mieleensä, jokin muisto kertomuksesta, miten pakana heittää lapsensa alttarille, saadakseen syntinsä anteeksi. Synti? Synnintunto? Onko se kumminkin vakava todellisuus? Ja ken tietää — ehkä tuo tyttö oli enemmän kristitty kuin hän itse…
— Rauhoitutko sinä, jos minä vien nämä mukanani jollekulle omaisistani? — kysyi hän ystävällisesti, melkein hellästi.
— Ottakaa! Ja Lola saa minun kenkäni.
— Rauhoitutko sitte? — toisti tuomari.
Silloin pappi, joka vaiti, liikutetuin mielin oli seurannut keskustelua, kääntyi tuomarin puoleen.
— Ottakaa ne vastaan, kun hän pyytää. Ainakin se keventää hänen sydäntänsä. Rauhaa varten hän kyllä tarvitsee jotakin enempää.
Ovelle ilmestyi täysihoitolan palvelijatar. — Hevonen on portin edessä, — ilmoitti hän.
Nopeasti tuomari avasi matkakorinsa, pani Giulian vaatteet päällimmäiseksi ja lukitsi sen jälleen. Hän pyyhkäisi jotakin silmäkulmastansa. Kukkarostansa hän otti runsaan juomarahan ja laski Giulian käteen.
— Minä pidän sinusta, — sanoi hän. Älä ole pahoillasi, lapsi, muistele vanhaa tuomari herraa ystävällisesti. Minähän vaan tahdoin hankkia sinulle siunauksen. Kävi säälikseni, kun sinä puhuit synneistä ja Santa Scalasta ja paavista ja itkit niin katkerasti Pietarin kirkossa. Ymmärrätkö, etten sinulle pahaa tarkoittanut?
— Kiitos, — sanoi Giulia, — kyllä minä ymmärrän. — Mutta ainoakaan valonhäivähdys ei kirkastanut hänen kasvojansa. — Minä menen Santa Scalalle, — sanoi hän totisena, hiljaa.