Joka seinältä hänen omat kasvonsa kertautuvat kuvastimista ja vaatekaapin peiliovesta, — kaitaiset, hienot ja kalpeat kasvot, runsaan vaalean tukan reunustamina. Suuret silmät katsovat syvältä, väsyneesti, ja suupielissä on herkkä, hermostunut piirre. Hän on sorja, pitkä, ensi silmäykseltä varsin nuoren näköinen; mutta lähemmin tarkastaessa hänen ilmeensä kertoo vuosien tai ehkä varhaisten kärsimysten luomasta sisällysrikkaasta kypsyydestä.
Vilu värisyttää hänen jäseniänsä. Tee tuodaan ja hän siemaa sen, vaikka se maistuukin hautuneilta vihanneksilta. Sitte hän kiireesti riisuutuen pujottaikse untuvapatjojen väliin.
Äkkiä ajatus karkaa pitkän matkan, monen maan halki, meren yli, pikkukaupungin puutaloon, huoneeseen, jossa joku lepää — yhtä yksinään kuin hän. Mies, keski-ikäistä vanhempi, lyhyt ja lihava, tummia haivenia ympäri pään. Tietysti hän kuorsaa, kasvoilla ilmeinen tyytyväisyyden lepo.
Inhon puistatus käy läpi naisen olennon. Jumalan kiitos, että mies on siellä, hän täällä!
Etpä nukkuisi noin rauhallisesti, Juhani Kivistö, jos kirje jo olisi tuonut viestin perille… sen, että Mariitta tosin lähti lääkärin vaatimuksesta, mutta nyt omasta päätöksestänsä viipyy. Ja entä jos tietäisit enemmänkin — että kun hän vihdoin palaa, ei tule hän luoksesi enää!
Nainen makaa silmät selällään, melkein unohtaen missä onkaan. Ajatukset nousevat ja laskevat laineina. Ohimot alkavat takoa, ei tule uni.
Kuinka tämä kaikki tapahtuikaan? Kuinka hänen tiensä kääntyi tänne etelään, eikä pohjoiseen, kotiin? Tuskin hän sitä vielä itsekään käsittää.
Ei koskaan hänellä olisi ollut tarmoa irtautua suoralla, päättävällä tempauksella niistä kahleista, joiden puristuksen hän on tuskaisesti tuntenut yksitoista pitkää vuotta, koko parhaan nuoruutensa ajan. Naimisiin hän aikoinaan meni samasta syystä kuin lukemattomat muut: tunteesta, jota kokematon kuvittelee rakkaudeksi. Mutta kun nuoren tytön haave häipyi arkiharmauteen ja kalseaan todellisuuteen, silloin oli kaikki lopussa. Ja nyt se on loppuva ulkonaisestikin. Siitä hän voi kiittää sairauttansa. Siunattu lääkärin neuvo, parantolan rauha ja hyvien ystävien osaaottavat kehotukset! Muulla tavoin hänen lannistettu tahtonsa ei olisi toimintaan ponnahtanut, se on varma.
Hän oli kasvanut Helsingissä, varakkaitten vanhempien ainoana, hemmoteltuna lapsena. Silloin hänkin hymyili ja uneksi ja näki elämän ruusuhohteessa. Ei hän kuitenkaan edes kukkeimmassa nuoruudessaan ollut kevyt eikä nautinnonhaluinen. Häntä pidettiin ihanteellisena, jopa vakavamielisenä, sillä huvitusten sijasta hän harrasti jaloja aatteita, taidetta ja kauneutta.
Sitte kuoli rakas äiti, ja ihana maailma musteni nuoren tytön silmissä. Mieluimmin hän nyt meni rukoushuoneeseen, siellä itkeäksensä. Itse hän luuli tulleensa herätykseen, ja muut totesivat samaa. Etsihän hän alituiseen Jumalan huonetta ja uskovien seuroja.