Niihin aikoihin v.t. lehtori Kivistö pyysi häntä vaimoksensa. Juuri siksi, että hän oli sellainen vakava tyttö.
Lehtori myös kävi rukoushuoneessa ja seuroissa, ainakin yhtä usein kuin Mariitta. Kaikki sanoivat häntä eteväksi ja kunnolliseksi mieheksi. Hänessä oli omituista hallitsevaa voimaa, — hän melkein otti, niin ettei osannut vastustaa. Se viehätti surusta herpaantunutta tyttöä, se lupasi apua ja tukea. Eikä Juhani vielä siihen aikaan ollut liian lihava eikä kaljupäinen; tummakutrinen hän oli, verevä ja pulska. Haaveksiva tyttö voi hyvin kietoa hänet sekä sisäisen että ulkonaisen kauneuden kuvitelmiin. Ja hän teki sen sokein silmin. Hän tahtoi rakastaa. Äiditön lapsi tunsi niin haikeasti kotinsa tyhjyyden, isän hyvyydestä huolimatta.
Ei hän silloin ajatellut, että isä rukka jäi vielä yksinäisemmäksi, tyttären muuttaessa omaan kotiin. Ensin se koti sijaitsi pääkaupungin toisella äärellä, mutta siirtyi pian maaseutukaupunkiin, lehtorin saadessa vakinaisen paikan. Yleensä hän ei ajatellut mitään, — ei muuta kuin rakkaudenkaipuutansa. Hän kuvitteli, että Jumala varmaan oli johtanut Juhanin hänen tiellensä.
Ah, mitä Mariitta tiesi rakkaudesta? Ja mitä herätyksestä ja Jumalan johdon seuraamisesta? Sillä eihän voine niin pian hävitä jäljettömiin, mikä kerran on todellista ollut!
Se kävi pelottavan nopeasti. Ei siihen tarvittu yhtätoista vuotta, tuskin yhtä monta kuukauttakaan; sillä kun pieni Iiris tuli maailmaan ja heti jälleen lähti, silloin nuori äiti ei enää lohdutusta omistanut. Seuraavien lasten odotus oli hänelle pelkkää tuskaa, niin sielullisesti kuin ruumiillisesti, — eivätkä ne päivänvaloa nähneetkään. Yksi vihdoin syntyi, kituakseen ja kuollakseen puolivuotiaana. Sinä päivänä kuolema astui Mariitan sydämeen. Lasta hän ei tahtonut enää, miestänsä hän tuskin jaksoi nähdä.
Ihmiset sanoivat: "Mariitta raukka, hän on aivan hermostunut ja nääntynyt. Kyllä onkin kovaa ja katkeraa, kun toivo aina menee hukkaan. Hän on vain varjo entisestään."
Lastenko kadottamisen tähden hän siten kuihtui? Eikö hän päinvastoin ollut heitä kadottanut siksi, että lakastuvan ruusupensaan nuput luonnostaan putoavat, toiset jo ennen aukeamistansa, toiset ensi viiman vieminä?
Sydänhaava oli syntynyt jo varhemmin. Siitä elinvoima vähitellen vuoti kuiviin.
Mariitta luuli menneensä rakastavan, kristillisen miehen vaimoksi. Missä oli Juhani Kivistön kristillisyys, lähemmältä kokien? Säännöllisessä hartaudenharjoituksessa ja hiuskarvalleen oikeassa opissa, joka kauhistuen kivahti Mariitan häilyvien käsitteiden johdosta. Hänen oma uskontonsa oli alunpitäen ollut tunnetta, ennen kaikkea tunnetta. Nyt se tyrskähteli kuin laineitten vaahto kovaa kallioseinää vastaan. Hyödytön vaiva! Tyrskyt taittuivat ryöppyäväksi kyynelvihmaksi, sitte vaimenivat ja nukkuivat. Kadottaessaan tunteensa Mariitta jäi muustakin epätoivoon. Tuntui kuin Jumala olisi peittänyt kasvonsa. Jopa hän alkoi vieroa koko uskonnollisuutta. Ainakaan hän ei halunnut miehensä kaltaiseksi!
Mutta rauha liiti pois, ja ilo oli jo aikoja mennyt. Eikä rakkauttakaan ollut korvaukseksi — sitä rakkautta, jota Mariitta hehkuvin sydämin oli kuvitellut ja uneksinut. Se oli kauheata. Sillä hän janosi sitä yhä, sielunsa koko huutavalla kaipauksella, nyt avioliitossa vielä kiihkeämmin kuin ennen nuorissa unelmissaan.