Eikö siis Juhani rakastanut häntä? Ehkä tavallaan. Ostihan hän hermolääkkeitä ja makeisia kuten pienelle tytölle. Olihan hänen mahdottoman vaikea päästää Mariittaa matkalle, kun lääkäri määräsi. Eikö hän jo odottaen laske päiviä vaimonsa tuloon asti? Ja tietysti hän kohta on joutuva raivosta aivan pois suunniltansa, kuullessaan ettei Mariitta aio palata…
Niin, sekö olisi oikeata rakkautta?
"Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä, rakkaus ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa…"
Mariitta on oppinut ulkoa yhtä ja toista raamatusta, silloin nuorempana… Turha jatkaa! Tuosta ei mikään soveltunut Juhani Kivistöön. Sillä hänen lujuutensa oli itsevaltiutta, hänen kunnollisuutensa yksipuolista kiivailua, hänen etevyytensä rajoitettua, kovaa arkiaherrusta, joka vaati toiselta samaa. Hän loukkasi vaimonsa hienoimpia ja herkimpiä tunteita. Aina hän kysyi omia mielipiteitänsä ja mielitekojansa. Aina hän —
Katkeruus kuohahtaa kuin tuhotulva, kiihtyen joka muistelmalta. Nainen, joka siinä yksin lepää, on sanomattoman uupunut, mutta nukkua hän ei voi.
* * * * *
Mikä kohisee? Hän hypähtää vuoteeseensa istumaan. Ah, niin, Canale granden laineet, jotka vyöryvät suoraan mereltä. Ulkona tuulee.
Huomenna hän lähtee Lidoon, laguuneille. Adrianmeri lienee ihana noin myrskyisenä, vaahtoharjoinensa. Kerrankin, kerrankin hän nauttii täysin siemauksin!
Ajatusten uusi käänne virkistää, mutta samalla helpottaa unetarten tuloa. Hän painuu takaisin patjoille. Tuntuu kuin kohina tuudittaisi. Päästyänsä uneen hän ei heräjä ennenkuin myöhään aamulla.
* * * * *