Sataa. Tuuli lennättää kokonaisia vesisuihkuja vasten ikkunoita.
Hotellin huone tuntuu kostealta ja kylmältä.
Lidon matkasta tietysti ei nyt tule mitään. Ei kannata Markus torillekaan mennä eikä voi kaupunkia katsella. Päivän käyttämiseen nähden on vain kaksi mahdollisuutta: dogien palatsi ja taulugalleria.
Mariitta valitsee jälkimmäisen, sillä hän arvelee sen vievän enemmän aikaa. Syödessään aamiaista hotellin alasalissa, hän samalla selailee Baedekeriänsä. "Paljo keskinkertaisia tauluja, mutta joukossa mestariteoksiakin." Yhdentekevää. Joka tapauksessa on hauska nähdä venezialaista taidetta. 700 maalausta! Sen parempi; kestäähän katsella, kunnes ilma selkiää. Laivalla pääsee perille, ei tarvitse kastua, vaikka sade pikemmin on kiihtynyt kuin tauonnut.
Hän liikkuu kuin tottunut matkailija. Nuorena hän kyllä onkin matkustellut vanhempiensa kanssa, vaikkei milloinkaan täällä asti. Italiankieltä hän ei osaa, mutta sanaston avulla hän hyvin tulee toimeen välttämättömimmissä asioissa. Hotellissa ymmärretään ranskaa, sitäpaitsi.
Eilisillan herkkyys ja väsymys on ainakin tilapäisesti voitettu. Hän pakottaa ajatuksensa kiintymään siihen, mikä on lähinnä edessä. Helpommin se onnistuisi, jos nyt paistaisi päivä ja aurinkoinen ihmemaailma hymyilisi vastaan. Mutta hän toivoo tahdon tarmolla häikäisevänsä sumut ja läpäisevänsä sateet. Niin, sillä hän on toinen nyt kuin kodista lähtiessänsä. Silloin välinpitämätön, elämään kyllästynyt. Nyt nuori uudestaan, kehityshaluinen ja elinvoimainen. Tosin ei vielä tasapainossa sisäisesti, — sehän on selvää. Suuret ratkaisut kysyvät voimia.
Laivan lipuessa Canale grandella, sateen peittäessä kaikki näköalat, hän päättäväisesti tutkii matkaopastansa, jottei ajattelisi muuta. Siis tauluja: Tiziano, Paolo Veronese, Cima di Conegliano, Giovanni Bellini… Hän lukee nimiä aivan koneellisesti, sillä hän ei osaa liittää niihin minkäänlaista käsitettä. Tyttönä hän kävi säännöllisesti Helsingin taulunäyttelyissä, ja ulkomaiset museot herättivät hänen suurta ihastustansa; mutta hän ei koskaan ollut johdonmukaisesti opiskellut taidehistoriaa, ei tietänyt erottaa aikakausien virtauksia eikä ymmärtänyt tekotapoja. Nuorihan hän olikin — ja sitte avioliitto katkaisi kaikki enemmät mahdollisuudet. Pikkukaupungissa tietysti oli aniharvoin taidetta tarjolla: kuultavana joskus, nähtävänä tuskin kodeissakaan. Sitäpaitsi Mariitta kyllä sai kokea, että hänen miehensä periaatteessakin piti sitä elämän ylellisyytenä. Kaiketi hän tahtoi taloudellinen vaimon, jonka sopi heittää haaveilut sikseen ja ommella paitoja miehelleen, ellei keittiössä riittänyt tekemistä…!
Mariitta naurahtaa katkerasti, mutta muuttuu heti vakavaksi jälleen. Ei hän huomaa, onko ihmisiä lähellä vai ei. Hän on yksin omassa maailmassansa.
— Kuinka kuolettavaa hänen elämänsä onkaan ollut! Alituista heikkoutta ja sairautta tai terveyden päivinä yksitoikkoista työn raadantaa. Kyllähän Juhani saattoi tulla hänen luokseen, silittää hänen käsiään ja sanoa: "Mariitta, pikku Mariitta!" Oliko hän mikään lapsukainen? Virkistystä, kehitystä, ymmärtämystä hän pyysi, ei tyhjiä puheita, joista ei mitään lohdutusta lähtenyt.
Mariitan ajatuksissa kokemus toisensa perästä kertautuu. Pyhäaamuina säännöllisesti kirkkoon… Juhani ei pitänyt siitä, että Mariitta tahtoi nukkua. Mutta kun yöllä oli valvonut pahoinvointisena, tai muuten, omien hermojensa herkkyydestä… Ja pastori saarnasi äärettömän unettavasti. Ei, hän olisi mieluummin mennyt illalla naisten kristillisen yhdistyksen kokoukseen, tai konserttiin, jos milloin poikkeustapauksissa joku taiteilija sattui kaupunkiin. Juhani vastusti jyrkästi sunnuntaikonsertteja, eikä kokouksiinkaan lähdöstä tullut mitään. Jos rouva oli ollut kirkossa, täytyi palvelustytön päästä illalla ulos. Sitäpaitsi Juhani ei halunnut jäädä ilman Mariittaa. Hän rakasti kahdenkeskistä "sunnuntain iltarauhaa" ja tahtoi hyvän illallisen. Kokouksista, hengellisistä seuroista ja kylmästä ruoasta hän oli nuorena miehenä saanut tarpeeksensa. Mariitan olisi pitänyt olla samalla kannalla, miehensä mukainen tässä kuten muussakin. Mutta kun hän ei ollut! — "No, mene sitte", sanoi Juhani joskus, ikäänkuin olisi armopalan heittänyt. Oliko sellaisesta mitään iloa?
"Juhani ei tietänyt mitä teki, naidessaan minut. Hän luuli, että uskonnollinen mielenlaatuni takaisi hänelle kodikkaan ja alistuvaisen vaimon. Minä tuotin hänelle pettymystä, niinkuin hän minulle. Emme ole miksikään hyväksi olleet toisillemme. Hän tappoi minun uskoni, enkä minä kyennyt kukistamaan hänen itsekkäisyyttänsä."