* * * * *
Matkakirja putoaa kolahtaen puusohvalle. Mariitta havahtuu, nostaa sen ja katsoo hätäytyneenä, etteihän vaan laiva ole sivuuttanut Campo della Caritan maallenousupaikkaa Accademian luona.
Ei vielä, mutta kohta saavutaan perille.
Eikö hän pääse erilleen muistoista ja ajatuksista, jotka ajavat takaa kuin koirat pakenevaa kaurista? Taidesaleista hän toivoo suojaa. Siellähän odottaa uusi ihmeellinen maailma, johon hänen entisyytensä ei voine yltää.
Laiva suuntaa laituriin, Mariitta astuu rannalle, levittää sateenvarjon ja rientää päämääräänsä.
* * * * *
Hän kulkee, katselee, katselee, hämmentyy.
Tätäkö ja tämän kaltaista hän on tullut hakemaan Italiasta? Niin hän on kuin lapsi, joka herää kysymään unensa todellista vastinetta, vaan ei löydä mistään.
Hän ei käsitä, miksi on ahdettu huoneet täyteen näin kömpelöitä tauluja. Komeapukuiset madonnat valtaistuimillansa tympäisevät eivätkä viehätä. Raamatun henkilökuvat ovat kuin elottomia, lapsellisia nukkeja hänen silmissänsä. Kunpa edes olisi joku selittämässä, mikä tässä kaikessa on taidetta, etevää ja ihailemisen arvoista!
Vihdoin eräs suuri taulu edes huvittaa ja hymyilyttää. Se on kuvaavinaan rikasta miestä ja Latsarusta. Rikkaan miehen yllä on turkisviitta — lämpimässä maassa! Hänen kummallakin puolellansa istuu hienosti puettu nainen, ja pöydällä heidän edessänsä on pieni astiallinen namusia. Luuttua ja selloa soitetaan heille, — luuttua ja selloa parituhatta vuotta takaperin! Latsarus, jonka sidottua jalkaa koira nuoleksii, on erinomaisen laiha ja hullunkurinen.