Mariitta on väsynyt ja istuutuu vastapäätä "Rikkaan miehen" taulua. Hän katsoo luettelosta, kuka sen on maalannut. Bonifazio Pitati. Ei se liene mikään erin tunnettu nimi, koska hän ei ole kuullut sitä mainittavan.
Mutta siinä katseen levätessä kankaalla välähtää hänen mieleensä muuan ajatus. Tietysti nuo ihmiset ovatkin puetut venezialaisiksi, sen aikakauden tapaan, jolloin maalaaja eli. Koko tilanne on silloisista oloista eikä Jeesuksen ajoilta. Kevytmielisiä rikkaita ja surkeita kurjalaisia on ollut olemassa kaikkina aikoina ja on yhä. Jeesuksen puheet tähtäsivät läpi vuosituhanten.
Ihminen on aina sisimmältään sama, — ja Jeesus Kristus on "sama eilen, tänään ja ijankaikkisesti". Mariitta on hänestä vieraantunut, mutta ei se muuta asiaa.
Hän innostuu löytämäänsä aatteeseen. Ei hän tiedä tai ainakaan ei tule muistaneeksi, että juuri sen saman totuuden varaan monet nykyajan maalaajat ovat hengellisen taiteensa rakentaneet. Keksintö tuntuu hänestä aivan omalta. Hänet valtaa uusi innostus tauluihin, kun hän tässä valossa alkaa katsella eteenpäin. Ja samalla hän aavistaa, mitä aarteita tällaiset salit sisältänevätkään sille, joka osaa syventyä menneisyyden henkeen. Miksi hän itse on niin tietämätön ja taitamaton? Miksikö? Siihen vastatkoon se joka —
Kesken ajatuskulun hänet pysähdyttää muuan omituinen taulu, saman Bonifazion maalaama. Siinä on pyhä Sebastian, puuhun sidottuna, nuolten lävistämänä, ihana taivaallinen rauha katseessansa. Vieressä seisoo pönäkkä prelaatti, jonka liepeiden alta pieni musta paholainen kurkistaa.
Mariitta ei ole lukenut Sebastianin tarinaa, mutta hän tietää, että on kysymys marttyyrista. Ei hän tule ajatelleeksi, että kuva sisältää purevan arvostelun maallistuneesta kirkosta marttyyrikirkon rinnalla; hän vain kiintyy sen inhimilliseen puoleen sellaisenansa. Miten hän sattuisi muistamaan, että pakanallinen keisari surmautti nuoren Sebastianin? Hän luulee että se tapahtui tuollaisen tekopyhän papin, tuollaisen paholaiskätyrin toimesta…
Nuorukainen nuolet rinnassa — niin rauhaisa ja kirkas…
Kuinka hän voi! Kuinka hän voi?
Mariitta huomaa siirtävänsä tämänkin taulun nykyhetkeen. Koko hänen sielunsa väräjää sen edessä.
Hän näkee nuoren miehen sijalla nuoren naisen. Hänkin on sidottu, ei pääse irti, vaikka nuoli iskeytyy rintaan, toinen toisensa jälkeen. Eikö sekin kidutus ole kotoisin samasta lähteestä kuin tämä? Mies, joka naisen sitoi, käy yhtä hurskaasta ja on yhtä itsetyytyväinen kuin tuo prelaatti; ja samanlainen musta olento kurkistaa salakammiossa hänenkin viittansa poimuista…