Mutta nainen? Hänellä ei ole Sebastianin katsetta. Ei!
Pitäisikö sitte olla?
Mariitassa herää vastustuksen henki. Marttyyri ei voinut irtautua nuoristansa, mutta hän, Mariitta, voi päästä vapaaksi. Hän on maistanut vapautensa suloisuutta näinä tervehtymisen kuukausina. Hän on tavannut parantolassa kehittyneitä ihmisiä, miehiä ja naisia, jotka myötätunnolla ovat lähestyneet kalpeata, kärsineen näköistä pohjoismaan vierasta. Ystävättärenkin hän löysi, ranskalaisen naisen, jolla oli valistunut, miellyttävä puoliso. Aluksi Mariitta liittyi heihin saadaksensa harjoittaa tyttöaikaista ranskankielen taitoansa, ja he osottivat hänelle kaikkea huomiota ja hyväntahtoisuutta. Suhde muuttui yhä tuttavallisemmaksi, kunnes Mariitta vihdoin uskalsi uskoutua heille.
Ei avioeron ajatus heistä lähtenyt. He vain näyttivät hänelle, miten avara ja kaunis on vapaan, onnellisen ihmisen maailma. Ja kun hän arkana toi esiin oman kaipuunsa, hyväksyivät he sen täydellisesti. "Eikö niin, Rene", oli nuori rouva Brouillard sanonut, "emme päivääkään viihtyisi yhdessä, ellemme rakastaisi toisiamme?" "Emme tietenkään, sinä pikku veitikka", nauroi mies. "Mutta minähän jumaloin sinua ja sinäkin minua vähän sinnepäin." "On vaan äärettömän sääli, että rouva Mariitta (sitä toista nimeä en osaa sanoa!) — niin, että hän jää aivan yksin", hellitteli madame. Mutta hän rauhoittui kuullessaan, että Mariitan isä elää, varakas herra, jonka virka-asema on huomattava. Tietysti hän avosylin ottaa vastaan ainoan tyttärensä yksinäiseen leskimiehen kotiin.
Sellaiset keskustelut olivat vähitellen vakiinnuttaneet Mariitan häilyvän toiveen. Viikkojen vieriessä, nuorten elinvoimien palatessa se kypsyi tosiaikeeksi.
Mikä ihana osa se olisikaan… Oman hyvän isän lohtuna, lapsuuskodin emäntänä, pääkaupungin sivistyselämän keskellä. Miksi hän lähtikään onnellisista oloistansa? Ja nyt, jos hän palaisi niihin — ah, hän tuskin osasi ajatella, miltä se tuntuisi. Ei tarvitsisi jatkaa tympäisevää, raskasta avioelämää, ei tukehtua syrjäisessä pikkukaupungissa. Oliko se mukavuuden halua ja maailman ilojen etsintää? Ei itsessään; sillä mielellänsä hän eläisi vaikka missä maan kolkassa, ja vaivoja ja rasitustakin hän varmaan jaksaisi kärsiä rakkauden tähden. Mutta ilman rakkautta se oli sietämätöntä. Vapaus Juhanista, vapaus hänen kovuutensa rautaisesta komennosta ja hänen hellyytensä vastenmielisistä hyväilyistä oli hänen oikeutensa. Hänen täytyi päästä siihen.
Päätös varmistui. Mariitta kirjoitti isällensä, pyytäen, jos mahdollista, tilaisuutta matkustaa Italiaan. Rahaosotuksen saavuttua hän ilmoitti miehellensä, ettei hän vielä tulekaan Suomeen. Toistaiseksi ei muuta — ei kummallekaan taholle. Tämäkin jo kysyi tavattoman paljon hänen heikoilta hermoiltansa ja turtuneelta tahdoltansa. Mutta kun se oli tehty, olikin hän karaistunut enempään.
Hän oli halunnut Italiaan, saadaksensa sydämensä täyteen elämän rikkautta ja päivänpaistetta, nähdäksensä, oppiaksensa, korvataksensa etelän kauneuskylläisyydessä edes muruja siitä, mitä kärsimysvuosinaan oli turhan vuoksi kadottanut. Luvattu maa oli nyt hänen edessään. Mutta tämä synkkyys ja sade — ja sielun jännitys, joka tuntui vaan kasvamistaan kasvavan — se ei ennustanut hyvää.
Eivätkä muistot ole suljetut pois taidesaleistakaan. Ehkä eivät mistään koko maan päältä. Sehän olisi kauheata, jos ne seuraisivat edelleenkin, lapsuuskotiin asti…
Mariitta ei jaksa enää gallerian kiertelemistä. Hän lepää tässä, silmät naulittuina Sebastianiin, kunnes palajaa sateeseen, laivaan, kylmään hotellihuoneeseen…