Miksi sinun silmäsi loistavat, Sebastian? Mariitta tietää. Jumalan valo säteilee niistä.
Tukahdutettu nyyhkytys puhkeaa hänen rinnastansa. Oi, kuinka kaikki olisi toista, kuinka hänkin voisi säteillä — ainakin nyt, tällä hetkellä, kaunis maailma ja vapauden toivo edessään — ellei se valo koskaan olisi sydämestä sammunut! Sen sammutti Juhani, puoliso, jonka olisi pitänyt taivaallista tulta hoitaa. Mariitta saa lähteä hänen luotansa.
Mutta Sebastianilta ei valo eikä tuli sammunut. Hänen täytyi kuolla uskonsa ja velvoituksensa tähden, mutta tuskassa ja kuolemassakin huulet hymyilivät taivaallisen autuaasti ja katse näki näkymättömiä.
"Jumala itse hoitaa sinun tultasi, Sebastian, eikä koko maailman eikä syvimmän pimeyden raivo voi sitä tukahuttaa. Minä ymmärrän. Mutta itse olen köyhä, köyhä ja onneton. Aion kulkea kauniista kaupungista toiseen, pakenen taisteluita ja vaikeuksia, syöksyn vapaan, kuohuvan elämän syliin — jos se vielä ottaa minut…
"Tätäkö kaipaan? En, vaan rauhaa…
"Takaisin en kuitenkaan käänny. Arpa on heitetty. Täällä saanen edes huumaavaa lääkettä sydämeni haavoihin, kunnes ne kerran paranevat."
Mariitta lähtee — onnettomampana kuin tullessansa.
* * * * *
Hän ei toista kertaa palannut taulugalleriaan. Seuraavana aamuna aurinko paistoi, ja kirkasta ilmaa jatkui sitte yhä edelleenkin. Hän kulki Markustorin pylväskatoksissa, ihaillen ikkuna ikkunalta kullan, helmien ja korallien runsautta. Hän leikki kyyhkysten kera syötellen niitä; hän asteli läpi dogien palatsin, muistutellen mieleensä historian kertomuksia; hän istui valtavassa Markuskirkossa, soiton ja laulun humistessa läpi holvien. Vihdoin laiva vei hänet Lidoon, hänen unelmainsa saarelle. Hän oli lukenut, kuinka Venezian dogit muinoin kullatussa, kukkasilla koristetussa laivassa korkeine neuvosherroinensa tätä matkaa kulkivat. Lähellä Lidon rantaa dogi kohosi seisomaan ja heitti kultaisen sormuksen mereen. "Minä kihlaan sinut, mahtava meri, totiseksi ja ikuiseksi hallitsijaksi." Sitte Lidossa vietettiin "meren kihlajaisten" riemuisa juhla…
Saarella palmujen lehdet heläjävät, moniväriset kukat tuoksuvat kevään viehkeydessä, valkoisella rantahiekalla simpukankuoret välkähtelevät päivänsäteissä, ja silmänsiintämättömiin aukeaa meri, sininen, keinuva, kutsuva, hurmaa täynnä.