"Minä kihlaan sinut, mahtava meri… sinut, ihana, vapaa elämä!"
Mariitta hengittää syvään, ja silmäterät laajenevat. Mutta hän ei näytä iloiselta eikä innostuneelta. Kuin etsien hän tähyää aavaan, kimaltavaan etäisyyteen. Kauvas, oi kauvas hänen kaihonsa kantaa.
"Ei koskaan ole maailman kaikki ihanuus tyydyttävä ikävöimistäni. Ei, kyllä minä olen sen tietänyt. Mitä tämä kaikki merkitsee yksinäiselle sydämelle? Minä tarvitsen rakkautta. Maallisen minä ijäksi menetin, enkä uudesta enää uneksi. Menetin taivaallisenkin — mutta sen jos saisin takaisin, tyyntyisi sydämeni.
"Se rakkaus oli ensimmäiseni, se olkoon viimeiseni myös."
* * * * *
Illan pimetessä Mariitta on hotellihuoneessa yksinänsä. Hän nojautuu ikkunapieleen miettien samaa, mitä lakkaamatta matkallansa. Etelän suuret tähdet katsovat häneen. Itkien hän painuu Jumalan eteen, koettaen rukoilla.
"Minä olin uskoton sinulle, Jumalani. Minä unohdin sinut, Vapahtajani. Hyvin vähän olen sinua koskaan tuntenut, mutta kerran minä kumminkin sinua etsin ja rakastin, ja sydämessäni oli rauha silloin.
"Ei minun olisi pitänyt mennä naimisiin. Hyvä Jumala, se oli niin katkera erehdys. Mieheni vieroitti sydämeni sinusta, sillä hänellä oli kristityn nimi, mutta ei hän sinun hengestäsi tietänyt mitään.
"Voin huoletta jättää hänet. Hän hakee toisen, joka sopii hänelle paremmin ja tekee hänet onnellisemmaksi."
Tähdet katsovat ikkunasta niin terävän kirkkaina kuin itse vääjäämätön totuus. Mariitasta tuntuu kuin hän ei uskaltaisi nostaa silmiänsä ylös.