"Ei, ei hän kuitenkaan sitä tee, hän joka olisi valmis kivittämään kaikkia eronneita. Mutta mitä iloa hänellä minusta on? Jumalani, sinä tiedät, että sieluni joutuu hukkaan, jos en pääse irti hänestä."
Mariitta huomaa omituisen sekavuuden ja ristiriidan ajatuksissansa.
"Pääsenhän minä, milloin tahdon. Kuka minua pakottaisi? Olenhan päättänyt, mitä teen."
Rukous on jäänyt. Eikö hän enää osaakaan rukoilla? Voi, ja nyt hän sitä tarvitsisi, sillä rauhattomuus ja tuska yltyy yltymistänsä.
Hän ei pitemmältä jaksa kantaa tätä taakkaa. Suuressa hädässä hän huokaa:
"Herra Jumala, minä olen niin onneton. Auta minua!"
Voisiko hänen elämässään tapahtua käänne — nyt?
Mariitta muistaa lohdulliset sanat: "Joka minun tyköni tulee, sitä en heitä ulos." Hän koettaa turvata niihin.
"Ota minut, ota minut uudestaan, Jumalani!"
Mutta rauhasta hän ei saa kiinni.