"Pikku Mariitta", hän kirjoittaa. "Mikä sinun oikein onkaan, kun et parane? Appiukko teki hyvin, lähettäessään rahaa, sillä minulta on mennyt jo liikojakin. En minä luota ulkomaanmatkoihin. Parempi kun olisit jäänyt minun hoitooni. Mutta kun nyt kerran teit, mitä lääkäri alituiseen yllytti ja yllytti, niin hoida sitte itseäsi perinpohjin. Kyllä minä jo kovin odotin, ja tämä viivytys suorastaan pelästytti minua. Kirjoita peittelemättä, Mariitta, oletko hyvin sairas? Jumala varjelkoon sinua."
Mariitta tuijottaa kirjeeseen. Niin — se on totta — eihän Juhani vielä oikeastaan tiedä koko asiasta… siitä suuresta, lopullisesta. Ehkei hän edes ymmärrä aavistaa!
Miksi Mariitta on tätä kirjettä pelännyt? Siksikö, että — että — Niin, oikeastaan kiivas vihanpurkaus olisi ollut tervetulleempi kuin tuollaiset sanat — tosin omahyväiset ja osalta epähienotkin, mutta kumminkin huoltapitäväiset, tuhosta tietämättömät… Häijyyden kanssa olisi helpommin tullut toimeen. Heti paikalla hän olisi tarttunut kynään ja vastannut näin kauvan kuin kiihkon viini olisi kuohunut hänen päässänsä. Se olisi ollut muutaman hetken työ — ja silloin ratkaiseva askel olisi ollut astuttuna.
Kuinka hän onkaan heikko ja horjuvainen!
Tähän asti hänen kiihtynyt mielikuvituksensa on maalannut ainoastaan yhdenlaatuisia kuvia. Nyt herää toisia, peittoon painuneita. Ne tulevat väkipakolla, ne työntävät ja ajavat toisiansa takaa.
Nuo sunnuntai-illat — eivätkö ne olisi voineet tyydyttää kotonakin? Tosiaankin heillä muuten oli harvoja tilaisuuksia päästä toisiansa lähemmäksi. Arkinahan Juhani aina kyykötti nenä kirjoissa ja vihkoissa, kiireissään ja harmistuneena tyhmien poikien virheistä. Illallisen jälkeen he olisivat yhdessä lukeneet kattolampun loistaessa; sitte Mariitta olisi istuutunut harmoonin ääreen ja soittanut virren. Juhani ei tahtonut pitää vapaita rukouksia, mutta hän olisi lukenut Isä meidän tai Herran siunauksen, — ja Herra ehkä olisikin siunannut heitä, ellei ilolla, niin rauhalla.
Ja Iiris ja pikku-Jussi — eikö Juhani heitä kaivannut kenties yhtä paljon kuin kyyneletönnä tuijottava nuori äiti? Entä niitä toisia toiveita, jo ennen syntymistä tyhjiin menneitä? Mariitta oli yksinomaan syyttänyt Juhania. Oliko hän koskaan ajatellut, että lasten isäkin oli säälin tarpeessa? Kuinka hän oli istunut pöytänsä ääressä — synkkänä, vaativaisenakin ja pahatuulisena — mutta ehkä kovan kuoren alta olisi löytänyt hiukan sydäntä — ehkä veristävän sydämen, jos olisi koettanut etsiä…
* * * * *
Täysihoitolan palvelustyttö vetäisee oven auki. "Anteeksi, minä luulin rouvan lähteneen ulos —" Hänellä on käsissään harja ja pölyrätti, hän on aikonut tulla siivoamaan.
Mariitta tunkee kirjeen laatikkoon, vääntää lukon kiinni ja jättää kiireesti huoneen. "Siivotkaa vaan, minä jo menenkin."