Hän rientää pitkin katuja, ikäänkuin joku tahtoisi tavoittaa ja estää.
Vasta Galleria degli Uffizin vestibolossa hän pysähtyy hengähtämään.
Hän ei voi, hän ei voi ruveta tauluja tarkastelemaan — ei vielä. Hän kävelee pitkässä käytävässä, corridore orientalessa. Maalauksia ja piirustuksia on täälläkin, ja hän pysähtyy jonkun eteen silloin tällöin, mutta mieli on kaukana.
Miten hän kirjoittaa Juhanille? Kuinka hän selittää kaiken?
"Luulin, että hän ei minusta mitään välitä, ei ainakaan nyt enää. Mutta hän pelkää puolestani melkein… melkein kuin hän kumminkin rakastaisi minua!"
Käytävän keskivaiheilta Mariitta vihdoin astuu erääseen saliin. Erillään seisova kaksipuolinen teline herättää hänen huomiotansa. Oh, eikö muuta? Jotenkin välinpitämättömästi hän katselee siihen asetettua neitsyt Mariaa, joka leijailee pilvien päällä. Vastakkaisella puolella tietysti on toinen taulu. Hän siirtyy näkemään, mikä sekin lienee.
Bazzi-Sodoman "pyhä Sebastian".
Mariitta ei enää ihmettele, sillä hän jo tietää, että näissä vanhoissa gallerioissa samat aiheet alituiseen toistuvat.
Hän ei ihmettele, ja kuitenkin hän on kuin salaman lyömä tai nuolen satuttama.
Tämä kuva on vaikuttavin kaikista, jotka hän on ennen nähnyt. Se tuottaa melkein ruumiillista järkytystä. Yksi nuoli lävistää nuorukaisen kaulan, ja veri tippuu haavasta. Ilme kertoo määrättömästä kärsimyksestä. Ei mitään kirkastusta, — ei, vaikka enkeli jo ylhäällä liitelee, pitäen kruunua valmiina. Katse vain tuskantäyteisenä kohoaa ylöspäin. Se tuntuu sanovan: "Jumalani, minä näännyn, armahda minua!"
Kauvan Mariitta katsoo, ja kuva syöpyy hänen sydämeensä. Vihdoin hän lähtee sen äärestä hiljaa. Hän kulkee takaisin pois läpi pitkän käytävän, katsomatta enää yhtäkään taulua. Hän astuu alas portaita ja kääntyy kadulta toiselle, kunnes päätyy Bobolin kukkivaan kevätpuistoon.