Vasta muutamia viikkoja hän oli ollut papinvirassa. Seitsenvuotisen ankaran opistotyön toivottu tulos oli saavutettu. Paolo Conti oli nyt isä Valerius. Miksi hän juuri sen nimen oli ottanut? Ei minkään pyhimyksen eikä entisen kunnioitetun virkaveljen muistoksi. Seitsemän vuotta takaperin hän oli kahdeksantoista ikäinen, juuri koulupenkiltä päässyt, kun ainoa, rakas sisko, kaksoissisar, äkkiä kutsuttiin pois maallisesta elämästä. Se tapaus vaikutti syvästi Paolon tuntehikkaaseen sydämeen ja määräsi hänen uransa. Sisaren nimi oli Valeria.
Nuori "Isä" tunsi mielensä kumman herkäksi, kun kevät ja menneisyyden muistot puhuivat. Hän istahti penkille tuoksuvien kastanjain alle, katseen lipuessa unelmoivana yli "ikuisen kaupungin" kattojen, vuorille, jotka sinersivät näköpiirin rajalla.
Hiljainen, suloinen oli se koti, jonka hän silloin jätti, Valerian enkelihaamun viitatessa tietä. Aurinkoinen, kukkiva Lago di Gardan ranta. Siellä sievä valkoinen talo aidattuine pienine puutarhoineen. Isännän ylpeys oli puutarhan palmupari, Paolon ja Valerian nimikot. Äiti rakasti kukkia ja tuuheata lehtivihantaa. Hän ympäröi porraspylväät ja ikkunat villiviinillä, eikä kellään ollut niin komeita, monivärisiä ruusuja ja neilikoita kuin hänellä. Neilikoita varsinkaan. Niitä kasvoi penkeissä, ruukuissa ja kapeassa ikkunalautaan kiinnitetyssä laatikossa. Neilikkain tuoksu ja kirjava värihohto kuului erottamattomana Paolo Contin lapsuusmuistoihin.
"Isä" hypisteli äsken ostamiansa neilikoita. Nekö ohjasivat hänen aatoksensa lapsuuden kotiin? Yhä lämpimämmin sydän sykähteli.
Siellä varmaan vanhukset nytkin istuivat kevätpäivää paistatellen. Äiti kutoo sukkaa — ehkä hänelle, joka nyt heitä ajattelee. "Paolo poikani", — äiti kaipailee, — "milloin hän ehtinee tervehtimään vanhoja vanhempiansa? Jumalan kiitos pyhästä virasta! Se vain sitoo melkein liiaksi. Pitäisihän hänen saada hiukan lomaa ja lepoa. Äidin käsi silittäisi hänen otsaansa, äiti tekisi hänelle pehmeän vuoteen ja leipoisi parhaan hunajakaakun… Poika parka, hän kun ei koskaan saa tuntea minkään pienen pehmeän käden hellyyttä ja hyväilyä…"
Ne viimeiset hän puhuu ääneen ukko vanhukselle, joka polttelee piippua ja lukee lehteänsä. Tämä nostaa päätänsä, mutisee jotakin epäselvää, rykäisee ja syventyy taas sanomalehteen. Mutta kurkku on käynyt merkillisen karheaksi, ja silmiä hämärtää. Hän nousee, astelee palmujen luo ja mittaa niitä silmillään. Komeita ovat, komeita! Tuokin Valerian palmu. Ei kuihtunut, kun tyttö Campo santoon kätkettiin. Eikä kutistunut toinenkaan, vaikka reipas, punaposkinen poika sulkeutui umpinaiseen opistokammioon…
— Ah! — Isä Valerius nousi, alkaen kiivaasti kävellä pitkää käytävää sisäpuistoon päin. Vapaus ja kevät ovat vaarallisia! Niin — tai eihän hän oikeastaan ollut vapaa nytkään, koskapa ei voinut lähteä suin päin sinne pohjoiseen, Lago di Gardan rannoille, saamaan noita odottavia hyväilyjä ja näkemään vanhoja rakkaita kasvoja. Mutta hän käveli yksin, ypö yksin, kenenkään seuraamatta ja tarkastelematta, vihannoivassa, kukoistavassa puistossa. Niinpä ajatukset ja mielikuvatkin kiitelivät kuin valjaista karanneet varsat. Hän nautti niiden luvattomasta lennosta. Ottaisiko kiinni? Suistaisiko? Miksi? Eihän kukaan nähnyt, ei kukaan aavistanut. Elleivät ne ilmojen teitä kielineet esimiehelle, joka muutenkin epäili hänen herkkämielisyyttänsä, kieltäen matkan omaisten luo…
Seitsemän vuotta hän oli hillinnyt ja taivuttanut tahtoansa, lujasti, järjestelmällisesti — ja vilpittömästi myös. Sillä välin punaiset posket olivat kalvenneet ja uneksiva katse saanut terästä. — "Tylsää terästä", — sanoi muuan entinen koulutoveri, irvihammas. Paolo Conti, papinkokelas, ei suuttunut pistopuheesta, sillä hän oli laakeaksi ja tyyneksi tasoittunut. Isä Valerius, pappi, kuohahti pelkästä muistamisesta. Asiat olivat oudolla tolalla. Hän ei enää tuntenut itseänsä.
Hän säpsähti. Mikä? — kuvapatsashan se vain olikin. Virgilius. Ja tuossa nenätön Macchiavelli. Kokonainen rivi valkeita rintakuvia tien kummallakin puolella. Ei — askeleita kuului kumminkin, vieläpä aivan hänen takaansa. Sointuva naisen ääni puhutteli häntä ranskankielellä. Hän seisattui, joutuen suoraan vastatusten nuoren, hoikan, sinisilmäisen neidon kanssa, jonka heti voi huomata matkailijaksi. Vieras oli vaaleaverinen, kiikarilaukkua kannattava nahkanauha kulki olan yli, ja kädessään hän piteli avattua punakantista Baedekeriä.
— Herra pastori, voisitteko osottaa minulle lyhimmän tien Villa Borgheseen? Olen harhaillut näitä kauniita käytäviä pitkin, ne ovat kuin labyrintti.