— Täältä asti on tosiaankin vaikea selvästi neuvoa. Sallitteko, että saatan teitä, kunnes suuri lehtokuja näkyy?
— Kiitos, te olette hyvin ystävällinen.
He kulkivat vaieten rinnakkain. Isä Valerius ei rohjennut katsoa sivulleen. Tuntui merkilliseltä, oikein hämilliseltä kävellä täällä kevätpuistossa tuntemattoman nuoren naisen kanssa. Ehkä hänen ei olisi pitänyt ehdottaa sellaista. Mutta kuinka hän toisinkaan saattoi menetellä?
Neiti keskeytti äänettömyyden, kysyen vähän arasti: — Ehkä häiritsen teitä? Valmistitteko saarnaa vai aioitteko mennä jonkun sairaan luo?
— En kumpaakaan. — Isä Valerius nosti jo katseensa. — Ette häiritse.
Kävelin ihan joutilaana.
— Onko täkäläisillä papeilla paljon aikaa? Olen kuullut niin sanottavan.
Samassa tyttö huomasi, että kysymys voi kuulua häijyltä. — Anteeksi, — sopersi hän punastuen, — en tarkoittanut…
— Muutamilla on aikaa, toisilla ei, — vastasi Isä Valerius, ilman pahastumisen häivettä äänessänsä. — Minä olen apulainen, ja tuntuu siltä, että saan ankarasti tehdä työtä. Sehän on tarkoituksenikin. Tämä aamupäivä on poikkeus, sattuma.
— On turvallista kävellä papin seurassa, — selitti tyttö, ikäänkuin äskeistä laastaroiden. — Kun lähdin yksin liikkeelle asunnostamme, sain kuulla monta varoitusta. "Ei pidä kovin levitellä karttaa", "ei pidä vastata, jos joku vieras puhuttelee", "ei pidä" loppumattomiin! Koetin olla tottelevainen. Siksi mieluummin harhailin, kuin kysyin tietä keltään. Teitä tietysti en pelännyt. — Hän naurahti, ja nauru soi kuin pienten kellojen helinä.
Isä Valerius punastui nyt vuorostaan, vasten tahtoaan; valitettavasti hän tiesi, että kaikki eivät yhtä ehdottomasti luottaneet — syystäkään — mustakauhtanaisiin miehiin täällä etelän kuuman auringon alla. Hän alkoi lähemmin tarkastella tyttöä. Ivailiko hän kenties? Ei, muoto oli puhdas ja hymy herttainen.