— Minä? Voi, tosiaan —
Taas neitonen punastui. Mutta hän voitti pian tasapainonsa ja käänsi koko asian leikiksi.
— Minä kai olenkin puhunut melkein yksinäni, ja itse kehuin sitä hauskaksi. Näyttää siltä, että tänäpäivänä sanon tyhmyyksiä yhtenään. Nyt minun vuoroni on kuulla teidän opistotyöstänne ja katolisen papin elämästä.
— Iso lehtokuja on heti lopussa. Tuossa on Villa Borghese.
— Ja te saatoitte tänne asti! Kiitos… Olen pahoillani, nyt en saakaan kuulla mitään. Sääli teitäkin, käännytte pois taidepyhäkön ovelta. Eikö teillä nyt olisi aikaa ihailla sitä kiellettyä, joka ei ole synti?
"Sitä kiellettyä, joka ei ole synti"… Isä Valerius värähti, luoden pitkän silmäyksen nuoreen naiseen. Oliko hän kuitenkin viettelijätär? Oliko hän pimeä henki viattomuuden verhossa?
Ei mitään kaksimielistä eikä kiemailevaa näkynyt tytön katseessa. Hiukan luonnollista veitikkaa, joka vakavien silmien vaikutuksesta häveten hävisi.
— Anteeksi, anteeksi vielä kerran… Hyvästi, ja kiitos, herra pastori!
Neitonen kiirehti ylös portaita ja hävisi huvilan taidesaleihin. Isä Valerius kääntyi pois, rientäen kaupunkiin suorinta tietä, Porta Pincianan kautta. Hän oli kummallisessa, kiihkeässä mielentilassa. Vastikään hän oli ikävöinyt lapsuuskotiansa, nyt hän ikävöi Villa Borgheseen. Mielikuvituksessaan hän näki rivittäin, ryhmittäin tauluja ja veistokuvia, voimatta luoda niille yksityispiirteitä. Ne kimaltelivat, kutsuivat, vetivät kuin sähkövoimalla. Ja siellä kuvien keskellä kulki elävä olento, viehkeä nuori tyttö. Mitä hän olisikaan puhunut noiden kaikkien taideteosten johdosta — mitä älykästä ja sielukasta… "Se kielletty, joka ei ole synti"… Tyttö, tyttö — aavistiko hän itse olevansa sellainen — tai sellaisen olennoitunut edustaja — nuoren papin tiellä, kun kevätkaihot täyttävät ilman ja väräjävinä aaltoina tulvivat läpi sydämen sisimpäin?
Isä Valerius saapui kapealle, tukahuttavalle kadulle, jonka varrella hän asui, astui ylös portaita ja avasi kolean, pohjanpuoleisen huoneensa oven. Sisustus oli köyhä ja iloton. Ainoastaan kaunis Neitsyt Marian kuva hymyili vuoteen yläpuolelta, ja vastapäätä riippui krusifiksi, jonka kultaukset hohtivat. Pienellä kulmapöydällä oli muutamia esineitä, jotka näyttivät vierailta nuorenmiehen huoneessa: valkea helminauha, perlemovartinen sulkaviuhka ja siro, opaalipohjainen sormustin. Kolmena syntymäpäivänä hän oli lahjoittanut ne sisarellensa, ja Valeria oli rakastanut niitä rakkaan veljensä tähden. Paolo oli kotoa lähtiessään pyytänyt ne omikseen. Pyhänjäännöksinä hän säilytti niitä.