Mutta nyt nuori pappi ei kääntänyt niihin katsettansa. Hän laski pois hattunsa ja haki vesimaljan neilikoille. Kukat jo hiukan nuokkuivat lämmöstä, mutta niiden tuoksu oli suloinen. Miksi ne olivat tässä, miksei hän ojentanut niitä tytölle? Kuinka? Vento vieraalle — ja mistä syystä? Hänhän oli kuin järjiltänsä poissa!
Isä Valerius heittäytyi polvillensa, silmät luotuina Neitsyen kuvaan, taivaalliseen ihanteeseen. Mahdotonta! Ajatus ja tunne ei jaksanut kohota ylimaailmallisiin. Ennenkin hän oli nähnyt tutun ihmisen kasvot noissa pyhissä, suloisissa piirteissä. Noin oli aaltoillut Valerian kaunis, tumma tukka, noin syvin, säteilevin silmin hän oli veljeänsä katsellut. Mutta tämä muisto ei häirinnyt hengen hartautta. Nythän hänkin, Valeria sisko, oli pyhien joukossa ylhäällä. Jo maan päällä hän oli Jumalan enkelinä liikkunut omaistensa keskellä. Kiirastuli ei ollut sellaisia varten. Neitsyt Mariaa rukoillessaan Isä Valerius oli monasti puhjennut kaihoisaan huokaukseen: — Ave Maria, ora pro nobis! Valeria, cara, ora pro tuo fratre misero!
Vaan nyt! Hän ei nähnyt Jumalan äitiä, hän ei päässyt kiinni kalliin vainajan muistoon. Kuvan tummat kutrit välkkyivät vaaleilta, ruskeat silmät sinersivät… Heijastuiko joku eksynyt auringonsäde vastapäisistä ikkunoista? Mitä puhuivat nuo huulet? "Kielletystä, joka ei ole synti"…
Tuskan kiihkossa nuorukainen hypähti pystyyn. Eikö ollut ruoskaa, jolla pakottaisi hourivat haaveet järjen uomiin? Hänet valtasi voimakas halu kurittaa itseänsä. Tietysti hän oli paljon lukenut entisaikojen hengenmiehistä, jotka pyhityksekseen ruoskivat ruumistansa näännyksiin asti. Hän tiesi hyvin, että vieläkin löytyi munkkikuntia, jotka sitä vaativat jäseniltänsä. Mutta hänen kollegiossansa tämä tapa kuului menneisyyteen. Muutamat toverit — hän oli sen kuullut heiltä itseltään — olivat myöhemmin omasta vapaasta tahdostansa etsineet siitä apua synnin himoja vastaan, kiusausten ahdistaessa. Intoilijoita! Niin hän oli luullut — tähän hetkeen asti.
Hänellä tuskin oli nuoranpätkääkään huoneessansa. Hän katseli etsien ympärillensä, ja silmät sattuivat ristiinnaulitun kärsiviin kasvoihin. Sydän värähti. Itkien hän lyyhistyi kokoon, vaipui kuvan eteen, rukoillen, huutaen apua. Siinä hän vietti pitkän hetken. Kun hän nousi, oli katse varma ja sydän rauhoittunut.
Hän lähti esimiehensä luo työohjeita saamaan. Tulisella innolla hän toimi koko iltapuolen: hoivasi sairaita, luki iltamessun, valmisti sunnuntain saarnaa myöhään yöhön, vaikka vasta oli torstai… Seuraava päivä alkoi ukkosen jyrinällä ja rankkasateella. Isä Valerius tunsi noustessansa jotakin hiukaisevaa sydänalassa. Hän ei ollut palaakaan nauttinut sitte eilisaamun. Yön lepo oli ollut syvä ja virkistävä. Kaikki eilinen kuvasti etäiseltä, niinkuin käsittämätön, kummallinen unelma. Reippaasti hän pukeutui, toimitti hiljaisen aamuhartautensa ja riensi sitte suoraan ruokapaikkaan, sateesta välittämättä. Ravinto maistui hyvältä, sitä seuraava työ samoin.
Ukkosilma kulki ohi. Virtaava vesi oli lakaissut pölyn kaduilta, puistojen lehdet ja nuori nurmi kimalsivat pisarahelmissä, ilman täytti raikas tuoksu ja miellyttävä virkeys.
Isä Valerius oli suuttunut itseensä. — Houkka minä olin! Mikä minuun tulikaan? Miksi en mennyt suoraan Borgheseen, koska minulla todellakin kerran oli aikaa? Miksi en katsellut rauhallisesti tauluja ja veistoksia ja palannut yhtä tyynenä kotiin? Heikkous on miehen häpeä. Mitä minä turhia välitin tuosta vieraasta naisesta, oli hän mukana tahi ei.
Nuori pappi tuli siihen päätökseen, että ukkosen edellä käyvä kuumuus oli kohonnut hänen päähänsä. Niin herkäksi hän ei tosiaankaan olisi luullut itseänsä.
Melkein uhalla hän lähti ulos uudelleen, suuntasi askeleensa päättävästi Porta Pincianalle, siitä puistoon ja suoraan isolle lehtokujalle, joka johti Villa Borgheseen. Sydämensä tykytyksen hän tunsi vasta marmoriportaiden edessä. Oliko tämä kiusaukseen antautumista? Eikö hänen eilinen tuskansa ja hätänsä kumminkin ollut täyttä totta? Miksi hän nyt oli täällä?