Siksi… siksi, että hänellä oli oikeus siihen. Sisintä minuuttansa kunnioittaakseen hänen täytyi kokea, että hän niin ulkonaisesti kuin henkisesti oli oma herransa.
Eikö tyttökin sanonut hänelle, että taiteen tunteminen kuuluu jo yleissivistykseen? Kuka oli väittänyt, että papin muka pitäisi siitä sulkeutua pois? Eikö itse paavilla Vatikaanissa ollut taideteoksia miljoonien arvosta? Eikö jokainen kirkko samalla ollut taiteen pyhäkkö?
Hän oli vakuutettu siitä, että mitkään syrjävaikuttimet eivät hänen askeleitansa ohjanneet. Vieras neiti — mitä — olihan hän jo eilen jättänyt tämän paikan. Näitä portaita hän tosin oli keveästi astellut ylös, tuon oven hän oli avannut, tänne korkeaan, hiljaiseen saliin hän oli saapunut, nuo veistokset ensiksi kohtasivat hänen katsettansa… mutta sehän tapahtui eilen. Hän oli kulkenut läpi salien, viipynyt, ihaillut — niin, mitä noista taideteoksista hän lienee eniten ihaillut? — mutta sitte hän lähti pois, häipyi avaraan Roomaan, oli matkustava ehkä kuukauden tai parin kuluttua kauvas vieraaseen maahan eikä palaava milloinkaan…
Isä Valerius siirtyi salista toiseen. Mikään yksityinen veistokuva ei erityisessä määrässä kiinnittänyt hänen huomiotansa; ainoastaan yleistunnelma vaikutti omituisen tenhoavasti, sulkien hänet kuin juhlakehään, jonka ulkopuolelle kauvas kaikki arkinen oli jäänyt.
— Lienen liiaksi vieroittunut taiteesta, — hän ajatteli. — En kykene sen tuotteita ymmärtämään, mutta olen onnellinen täällä. Kauneus puhukoon nyt selittämättömiä sanoja sielulleni! Ensi kerralla ymmärrän paremmin.
Hän kiipesi portaita myöten yläkertaan ja alkoi taas uutta kiertokulkua, yhtä summittaisesti ihaillen täällä maalauksia kuin alasalissa veistoksia. Hän ei hidastanut, pikemmin kiirehti askeleitansa, vaikka useimmat taulut, Neitsyen ja Jeesuslapsen tutut piirteet, kärsimyskuvaukset, hautaanpanot ja muut pyhän historian aiheet olivat hyvin omiansa häntä pysähdyttämään. Tuossakin suloinen ryhmä: Jeesus pienokainen äitinsä sylissä, vieressä vanha Elisabet ja Johannes poikanen, valkeassa lampaanvillapuvussa. Lapset kurkottuvat sanomattoman herttaisesti toisiansa kohti… — Niin, — hän ajatteli, — palajan tähän huoneeseen uudestansa. Ensin kuljen ympäri, jotta saan yleissilmäyksen kaikesta. — Seuraavan suuren salin hän katseli kolmessa minuutissa.
Nyt viimeinen sali, yläkerran yhdestoista, seinät täynnä venezialaisen koulukunnan maalauksia… Isä Valeriuksen katse kiersi sen hätäisen nopeasti. Suuri, ihana taulu: Tizianon "Taivaallinen ja maallinen rakkaus." Sen edessä nuori, vaaleaverinen neito, Baedeker ja taidekokoelmain opas käsissänsä, kiikarilaukku olkanauhasta riippuvana.
Nuori pappi seisattui rajusti sykkivin sydämin. Hän oli vähällä huudahtaa: — Siinä hän on… Vihdoin! — Ja samassa silmänräpäyksessä Isä Valerius tiesi, että tätä ainoata hän koko ajan oli odottaen etsinyt.
— Tekö täällä? Hauska, että vielä tapasimme toisemme. Mutta teidänhän ei ollut määrä nauttia taiteesta ensinkään? — Hiukan veitikkamainen hymy väikkyi tytön huulilla. — Hyvä, että kaduitte! Oletteko tosiaankin Borghesessä ensi kerran?
— Olen.