— Te tulitte tauluja katselemaan…
— Te myös. Mutta tämä on viimeinen huone. Vai kuinka?
He kävelivät jo poispäin. Isä Valerius pysähtyi ohimennen avoimen oven eteen, joka johti salista parvekkeelle. — Katsokaa, kuinka kaunista, — hän sanoi. — Jumalan taulu on kumminkin paras. Siinä on toteutettuna teidän ihanteenne: maallinen kuva, josta taivaallinen hohde säteilee. — Hänen uneksiva katseensa kulki yli tummien piiniain ja kevätvihantien lehtipuiden kauvas etäisyyteen, lumivuorille asti.
— Sininen taivas ja maa täynnä kukkia!
— Ja joka oksalla viserrystä. — Liian iloista, — lisäsi nuorukainen sanoitta sydämessänsä. He vaikenivat.
— Nyt tulee keväästä kesä ukkosen ja sateen jälkeen, — virkahti sitte tyttö vilkkaasti, pudistaen pois tuntehikkaan mielialan. — Niin, te siis ette tahdo kertoa. Varmaan olin liian rohkea, kun pyysinkään. Jäättekö vielä tänne? Minä lähden nyt.
— Ei, ei, en minäkään jää. — He astelivat yhdessä portaita alas, läpi alikerran salien ja ulos hymyilevään, kukkivaan kevätpuistoon.
Isä Valerius alkoi kertoa. Ei pappiskollegiosta, ei virastansa. Runoutta uhkuvin kuvin, yhä kasvavalla liikutuksella hän viersi esiin lapsuutensa muistoja. Hän kertoi kodistansa ja vanhuksista, Valeriasta, palmuista ja neilikoista, sinivihreistä vaahtolaineista tai tyynestä päilypinnasta, johon korkeat vuoret kuvastuivat. He kävelivät syvälle puistoon, hiljaisuuteen, jossa ainoastaan lintujen liverrys ja piiniamäntyjen suhina sanoja säesti. Kauvan he istuivat penkillä puiden alla. Kumpainenkin unohti paikan ja ajan.
— Ja sitte —
— Niin, sitte tulin Roomaan ja hautauduin tänne. Nuoruuteni, onneni, kaiken uhrasin. Tahdoin elää Jumalalle.