— Minulle on opetettu, että ijäisen nuoruuden ja pysyvän onnen löytää vasta se, ken elää Jumalalle. Minkä kadottaa, sen saa takaisin satakertaisesti.
Tyttö oli vakava, niin syvän vakava.
— En ole sitä itse paljon kokenut, mutta uskon sen.
— Siinä tapauksessa elämä Jumalalle merkitsee muuta kuin papinkokelaan kasvatusta. Joka aamu ylös vuoteelta kello viisi. Ennen puolta kuutta jo hetkinen kirkossa. Sitte puolen tunnin yksinäinen aamuhartaus, sitte messu ja ehtoolliskäynti — kaikki vaieten hiljaa. Niin, ne aamut olivat suloisimmat, sillä rakastanhan minä Jumalaa. Sain voimaa päivän varalle, muuten en varmaankaan olisi kestänyt.
— Työtäkö toi päivä? Rakastattehan työtä myös?
— Pitkät vuodet filosofiaa, pitkät vuodet jumaluusoppia. Jokaisen hetken työ ja lepo tarkoin määrätty. Ajatus niinkuin auran eteen valjastettu hevonen. Kuinka kaipasinkaan aluksi vapauttani! Mutta kaikkeen voi tottua.
— Tulitteko joskus vapaahetkinänne tänne puistoon — kodistanne uneksimaan? — Tytön ääneen häivähti pehmeä, hellä sävy. Hän tunsi niin syvää sääliä.
— Yksinkö? En, en milloinkaan. Voiko uneksia satunnaisten, ehkä epämieluisten, sisäisesti aivan vieraiksi jääneiden toverien parissa? Asioille pääsimme ulos, mutta aina meille määrättiin kaksi toveria mukaan. Tietysti sellaiset, jotka vähimmin soveltuivat — minulle ainakin. Miksi olinkaan hehkusydäminen uneksija viisasten ja käytännöllisten joukossa? Minut täytyi taivuttaa ja mukaannuttaa, työkurilla, tunnekahleilla… Niin, kiittäisinkö kovimmastakin? Eikö meidän pidäkin kuolla itsestämme pois? Papin ennen muita. Minä ihailin papin virkaa, olen aina ihaillut enkä vieläkään lakannut siitä. Mutta hinta — se on kallis…
— Nythän se on maksettu, — sanoi tyttö hiljaa.
— Nytkö? — Veret kohosivat nuoren papin poskiin, yllättävän, kiihkoisan tunneaallon tulviessa. — Ei, nyt ehkä alkaa ankarin maksu. Mutta miksi minä puhun teille? Olenhan mieletön. — Hän nousi penkiltä kuin unesta herännyt.