Hän odotti, valoa sytyttämättä, katsellen ikkunasta ulos pimenevälle kadulle. Viereisestä huoneesta ei kuulunut muuta ääntä kuin kynän yksitoikkoinen rapina ja lehtien kääntyminen. Isä Valerius ei tullut.
Hänestä ei enempää ollut puhetta isän ja tyttären kesken. Tohtori näytti kokonaan unohtaneen, että sellaista miestä oli maailmassakaan.
Ester vietti aamupäivänsä Vatikaanin kokoelmissa, kirjoitti iltapäivillä kirjeitä, luki italiankielen alkeita, ranskalaisia runoja, tai myöskin pientä, mustakantista kirjaa, josta kultainen risti kimmelsi — rakasta, kotoa mukaan otettua. Toisinaan hän soitteli täysihoitolan salissa tai käveli kaupungilla isänsä kanssa muistomerkiltä muistomerkille. Mutta illoin hän mieluimmin istui jouten yksinänsä.
Hänen pieni huoneensa oli päivä päivältä muuttunut sievemmäksi ja miellyttävämmäksi. Signorina Peppi oli hankkinut varjostimen, halvasta maksusta. Ester oli aistikkaasti asettanut kaikki ostamansa taidejäljennökset ja pienet koruesineet sopiville, näkyville paikoille, poistaen signorinan paperikukat, porsliinipyhimykset ja kärpästenlikaamat taulut. Joka iltapuoli hän muutti pari tuoretta kukkasta maljakkoon. Hän teki tarkastuskierroksen nurkasta nurkkaan ja sitte vetäytyi ikkunapieleen, vaipuen mietteisiinsä.
Silloin hän tilitti omia tunteitansa. Ei ollut epäilemistäkään, hän toivoi Isä Valeriuksen tulevan. Hänelle hän koristi huonettansa. Häntä hän muisti ilta illalta.
Miksi? Niin hän kysyi itseltänsä, vaatien vastausta.
Siksi… että oli mielenkiintoista keskustella lahjakkaan ja rikastunteisen nuoren miehen kanssa, joka eli traagillista elämää, ristiriidassa oman sisimpänsä ja kutsumuksensa välillä. Oli romanttista muistella tuota omituista tutustumista, kävelyä Monte Pinciolla, kohtaamista Villa Borghesessa ja pitkää, tunnelmallista keskustelua keväisessä puistossa. Vieläpä velvoituskin liitti ajatukset tähän vieraaseen. — Lupasin, etten unohda, — mietti tyttö. — Sanoin itse etsiväni täyttä elämää Jumalassa. Olenko sen tehnyt? Pelkään, että Rooma on ollut upottamaisillansa minut vanhoihin muistoihinsa ja taiteensa ihanuuteen. Mutta miten lieneekin oman itseni laita — hänen puolestaan olen rukoillut.
Huoneessa oli pimeätä ja hiljaista. Sydän hiljeni. Hän pyyhkäisi silmäkulmaansa. Tuli niin outo ikävä. — Hyvä Jumala, — hän huokasi. — Anna minulle niin paljon taivaallista iloa ja voimaa, että voin tehdä hänet hiukan iloisemmaksi!
— Mutta miten? — heräsi samassa kysymys. — Kenties emme enää koskaan tapaa toisiamme. — Ester tunnusti itsellensä vilpittömästi, että se olisi pettymys. Joka päivä se kasvoi voimassa, niin, varmasti hän ei vielä eilen odottanut yhtä hartaasti kuin tänään. — Miksi? — kysyi hän taas.
— Olenhan jo selvittänyt sen. Hän on mieltäkiinnittävä henkilö, ja me molemmat kaipaamme syvintä iloa. Siitä riittää keskustelemista. Hän kaipaa sitä kieltäymystensä keskellä, minä hymyillessäni, laskiessani leikkiä, ammentaessani täysin kourin tämän maailman rikkautta.