— Eikö muuta syytä? — Lahjomaton omatunto ei tyytynyt.
— Siksi… että voisin rakastaa häntä… Tyttö kätki polttavat kasvonsa käsiinsä. — Ja luulen, että hän voisi rakastaa minua… Voisimme — ellei se olisi mahdottomuus!
Sen tunnustuksen jälkeen hän yöllä nukkui vastustamatta kumpuaviin kyyneliin, suloisiin ja haikeisiin.
Yhtäkkiä eräänä iltana hänelle tuotiin kukkia. Suuri kimppu tuoksuvia neilikoita! Mitään nimikorttia ei ollut mukana.
Koko viikon tyttö kulki taidekokoelmissa, ikäänkuin hän ei olisi tietänyt, missä kulki. Sydän säpsähti joka kerran kuin mustapukuisia pappeja tuli vastaan kadulla. Sunnuntaina hän osui kirkkoon, jossa ei ennen ollut käynyt. Aran kiihkeästi hän katsahti alttarille, — nähdäkseen pelkkiä vieraita kasvoja.
Sitte hän sai kimpun valkoisia ruusuja.
Signorina Peppi ja täysihoitolan vieraat alkoivat pilailla: — Kuka neidille kukkia lähettelee?
Tohtori Ling levitti silmänsä selälleen. — Ester, kuka sinulle kukkia lähettää?
— Näettehän, ettei ole nimikorttia, — vastasi Ester, hyvin halliten ilmeitänsä.
— Jaa, jaha, ei ole nimikorttia, — ihmetteli tohtori. Neidit purskahtivat nauramaan. Ester nauroi mukana. Mutta illalla omassa huoneessaan hän kauvan istui pää käden varassa, kysyen valkoisilta ruusuilta niiden sanatonta salaisuutta.